En­si­si­jai­ses­ti äiti, vah­vas­ti eri­tyis­las­ten äiti - Terhi Pa­lo­saa­ri on on­nel­li­nen tässä het­kes­sä äi­ti­nä:  "He ovat täy­del­li­siä juuri sel­lai­si­na kuin ovat"

-
Kuva: Mikko Halvari

Ovikello soi monta kertaa. 9-vuotiaalla on tapana rämpyttää kelloa koulusta kotiin tullessaan, vaikka muutenkin pääsisi sisälle. Touhukkaat pikakuulumiset vaihtuvat äidin kanssa eteisessä, minkä jälkeen poika säntää keittiöön tekemään läksyt isän kanssa.

Eteisessä olevassa kortissa on teksti:

Niin talossa perheineen asuva kuusamolainen Terhi Palosaari tekee. Nauttii juuri tästä hetkestä. Äitiydestä.

– Tällä hetkellä, kun lapset ovat vielä melko pieniä, koko elämä nivoutuu äitiyden ympärille. Ja se on ihan ok.

Terhi ja Pasi Palosaaren perheessä arki on täynnä monenlaisia, välillä haastaviakin tilanteita. Perheessä on kolme poikaa, joista kahdella on erityisyyksiä. Terhi haluaa pitää kiinni lastensa yksityisyydestä, eikä halua avata tarkemmin lasten diagnooseja.

– Sen voi yleisesti sanoa, että käytös voi olla erilaista ja voi olla vaikea ymmärtää muun muassa sosiaalista vuorovaikutusta.

”Toivon, että he oppivat kunnioittamaan toisia ihmisiä ja ottavat sellaisen asenteen elämässä, että vaikka aina ei onnistu, voi silti olla ihan hyvä.

Esikoinen perheeseen syntyi 11 vuotta sitten. Tulokas oli kovasti odotettu ja toivottu, sillä pariskunnalle lastensaanti ei ollut itsestäänselvyys. Kun sylissä vihdoin oli suloinen nyytti, oli hetki täydellinen.

– Se on ollut ihan mahtava hetki, kun on päästy siihen vaiheeseen, että lapsi on syntynyt ja on elossa. Ei sitä ole oikein voinut käsittää. Joka kerta se on tuntunut tosi hyvälle, Terhi Palosaari kuvailee.

Onni oli suuri, vaikka sitä koeteltiin ensihetkistä lähtien. Suloisuudesta huolimatta esikoinen oli aivan liian pieni syntyessään. Keskosvauva vietti elämänsä ensimmäiset kolme kuukautta sairaalassa. Vielä kotiin päästyäänkin hän tarvitsi lisähappea.

– Eli me olemme eläneet oikeastaan aina erityslapsen arkea. Ne erityisyydet ovat olleet koko ajan läsnä jollain tavalla, Palosaari kertoo.

Vanhemmille lapsen erityisyydet eivät tulleet yllätyksenä, mutta muutto Helsingistä Kuusamoon vaikeutti hetkellisesti diagnosointia.

– Täällä asiaa ei välttämättä uskottu ja nähty asiaa kuten me vanhemmat näemme. Piti ehkä vähän raivostua.

Nuoremman lapsen kohdalla lapsen erityisyys huomattiin sekä kotona että neuvolassa.

Kuvissa seinällä on kolmen lapsen kuvia. Niissä on iloisia ja nauravaisia lapsia. Televisiotason alla on peliohjaimia ja toisessa huoneessa on legot lattialla. Tässä perheessä arvostetaan yhteistä aikaa kotona. Siksikin, että lasten erityisyys vaatii sitä. Arjessa pitää olla tietyt rutiinit.

– Arki on aikalailla sellaista rutiinia ja ennakoimista. Kovin isoja yllätyksiä ei voi elämään tulla. Asiat täytyy suunnitella hyvin.

Jos erilaisia tilanteita ei ennakoi, voi niissä oleminen olla aika haastavaa. Vaikka perheen arki voi kuulostaa kuormittavalta, sujuu se yleensä Palosaaren mukaan tutulla ja turvallisella kaavalla.

– Kun kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää. Mutta jos on haastavia kausia ja lapsi tarvitsee jotain tiettyä asiaa varten enemmän aikuista, silloin se saattaa olla hyvinkin kuormittavaa. Erityisesti, jos on kaikki vuorokauden tunnit käytössä ja ei esimerkiksi nukuta hyvin.

”Se on ollut ihan mahtava hetki, kun on päästy siihen vaiheeseen, että lapsi on syntynyt ja on elossa.

Luopumista mistään ei ole Terhi Palosaaren mukaan tarvinnut tehdä, vaikka arjessa on välillä haastavia kausia ja elämä on perhekeskeistä.

– On totta kai ollut niitä hetkiä, kun on miettinyt, että minkä takia näin, myöntää Terhi Palosaari kysyttäessä.

Asia ei ole noussut äidin mieleen siksi, että oma kuorma tuntuisi raskaalta, vaan siksi, että hän haluaisi lapsilleen mahdollisimman kevyen askeleen.

– Toivoisi, että omille lapsille kaikki olisi helppoa ja asiat sujuisivat. Miksi näin -kysymys haihtuu nopeasti, koska he ovat kuitenkin täydellisiä sellaisina kuin ovat.

”Arki on aikalailla sellaista rutiinia ja ennakoimista. Kovin isoja yllätyksiä ei voi elämään tulla.

Äiti vai erityislasten äiti? Terhi Palosaari miettii kysymystä tovin.

– Ensisijaisesti olen äiti, mutta olen hyvin vahvasti erityislasten äiti. En tässä normaalissa arjessa ajattele niin, mutta se tulee esille neuvotteluissa koulun kanssa tai hoitopalavereissa.

Palosaari kertoo, että heidän perheensä on ollut siitä onnellisessa asemassa, että kohdalle on aina osunut opettajat ja ohjaajat, jotka ovat ymmärtäneet tai tehneet parhaansa ymmärtääkseen heidän tilanteensa.

– Mutta tiedän, että on sellaisiakin tapauksia, joissa koulun on hankala ymmärtää erityislapsen haasteita ja tarpeita ja niihin on hankala saada apua.

Näistä ja muista erityislasten vanhempia askarruttavista asioista Palosaari keskustelee esimerkiksi vertaistukiryhmässä. Hän vetää Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallisyhdistyksessä erityislasten vanhempien vertaistukiryhmää.

– Puhutaan kaikesta, välillä ei pysytä edes lasten asioissa. Puhutaan päiväkotiasioista, terapia-asioista, arkeen liittyvistä asioista ja asioista, joissa voidaan olla tukena toisillemme.

Eräs asia, josta vertaistukiryhmässä puhutaan, on ulkopuolisten aikuisten suhtautuminen erityislapsiin.

– Esimerkiksi, kun liikkuu julkisilla paikoilla, saattaa lapsi saada todella negatiivista palautetta. Vaikkapa kaupassa joku saattaa tulla sanomaan tosi rumasti, jos lapsi käyttäytyy tietyllä tavalla.

Kirjahyllystä Palosaaren kotona pilkistää puinen äitienpäiväkortti. Toissa vuonna saadun kortin etupuolelle on askarreltu kala, toiselta puolelta löytyy runo. Tällaiset itse tehdyt kortit ja lahjat ovat äidin mieleen.

– Juuri äsken katsoin moppia kaupassa ja mietin, että voisinpa toivoa vaikka tuollaista äitienpäivälahjaksi, hän naurahtaa, ettei hänen lahjatoiveensa ole muutoinkaan kovin suuria.

Parasta äitienpäivänä on yhdessä vietettävä aika ja miehen ja poikien valmistaman aamupalan syöminen yhdessä. Terhi toivookin, että pojat osaavat ammentaa näistä yhteisistä hetkistä yhteisöllisyyttä, välittämistä ja kunnioittamista.

– Toivon, että he oppivat kunnioittamaan toisia ihmisiä ja ottavat sellaisen asenteen elämässä, että vaikka aina ei onnistu, voi silti olla ihan hyvä.