Viimeisen parin vuosikymmenen aikana olemme tottuneet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varhaisiin, jopa lämpimiin keväisiin. Tämä kevät on raju poikkeus esim. viime vuoden keväästä. Silloin Jokijärven jäät lähtivät 8. toukokuuta, nyt jäät eivät ole vielä hievahtaneetkaan, vaan pohjoisesta hönkivä kollottava ilmanala vain jatkuu ja jatkuu.
Ja tämähän se meitä lämpimään tottuneita ihmisiä rassaa ja ikävystyttää: ”Miksi kesä ei jo tule?” huokailee t-paitainen ja paljasnilkkainen, vasiten revityissä uusissa housuissaan avopäin hiippaileva nykyajan kasvatti.
Vuosina 1862 - 1868 koettiin Suomessa ja Länsi-Euroopassa tähän mennessä viimeisin laajamittainen nälänhätä ja väestökatastrofi. Noina karmaisevina vuosina suomalaisia kuoli 150 000 ravinnon puutteeseen ja siitä seuranneisiin tautiepidemioihin. Suomen väkiluku oli seitsemänä vuonna peräkkäin alempi kuin edellisvuonna. 1918 sisällissota pudotti väkilukua kahtena vuonna ja talvisota yhtenä, mutta jatkosodan aikaan väkiluku kasvoi uhreista huolimatta joka vuosi.
Ilmanala oli tuona aikana erittäin epäedullinen: sateinen, kolea kesä tuli myöhään, jos silloinkaan. Jokijärvelläkin oli ollut vielä juhannuksen aikaan rekikelit, joten kysymättäkin on selvää, ettei minkäänlainen vilja ehtinyt kasvaa muutaman kolean kesäviikon aikana. Kun näillä meidän kotikairoilla syötiin pettuleipää jo hyvinäkin vuosina, niin katastrofi oli edessä jo yhden katovuoden jälkeen.
Me kun nykyään surkuttelemme olojamme kehnoiksi, niin mitä ne olivat esimerkiksi 1868 toukokuussa, kun nälkäkuolemia oli 25 200. Aivan järkyttävä luku, jota ei nykyiseen elämänmenoon tottunut lännen läskinaama pysty hahmottamaan eikä ymmärtämään. Ainut lohtu on varmaan ollut armahtava kuolema tai usko Jumalaan.
J. W. Snellmanin neuvotteli saksalaispankkiiri von Rothschildiltä 6 miljoonan lainan viljanostoja varten ja sai sen, mutta ilmeisesti liian myöhään, kun viljalaivat juuttuivat jäihin. Samoin kävi Venäjältä tuleville kuljetuksille. Varakas, kaikissa oloissa hyvin toimeentuleva poliittinen ja taloudellinen eliitti oli tiukasti vastaan ”vastikkeettoman avun” antamista. Heidän mielestään se kun olisi rappeuttanut nälkään kuolevan rahvaan moraalin.
Entäs nyt, kun kesää ei kuulu eikä näy: onko varastoissa viljaa ja muita tarvikkeita. Eipä taida olla, kun ainakin osa on myyty alihintaan markkinoille, kun varastoiminen aiheuttaa ylimääräisiä kuluja ja valtiommehan on tunnetusti rutiköyhä ja korviaan myöten veloissa ja takuita on enemmän kuin mitä lakkari kestää.
Tietysti nykyinen maailmamme kestää enemmän kuin ennen. Vai kestääkö sittenkään? Elämmehän on riippuvainen Auringosta ja on tutkittu, että jo sen 40 minuutin pimennys viilentää ilmaa lähes asteella. Päivä ilman Aurinkoa viilentäisi Maata jo kolme astetta ja se aiheuttaisi paikallisia vahinkoja ja muutamia kuolonuhreja. Vauriot korjaantuisivat kuitenkin muutamassa viikossa. Viikko ilman Aurinkoa alkaisi olla jo lopun alkua: lämpötila olisi kaikkialla maapallolla alle nollan, syntyisi globaali katastrofi, jossa parhaiten selviäisivät isoimmat puut ja me pohjoisen asukit.
Vuosi ilman Aurinkoa toisi täystuhon: pakkasta olisi noin sata astetta, kasvien yhteyttämiseen perustuneet ravintoketjut olisivat tuhoutuneet. Maata peittäisi paksu jääkerros ja ihmiset ja eläimet olisivat kuolleet. Toipuminen vuoden yöstä kestäisi miljoonia vuosia.
Jos kuitenkin joku selviytyjä jäisi jonkun oikun tai omien oivallustensa takia henkiin, hän voisi hakea Maan sulettua Huippuvuorten Arktisen varaston 120 metrin syvyyteen säilötyistä 227 viljelykasvin siemenestä itselleen sopivat ja aloittaa alusta ihan kuin Aatami ja Eeva.
Toivottavasti näin ei käy lähes 5 miljardiin vuoteen, eli Auringon jäljellä olevaan ikään, vaan nytkin alkaa kohta paistaa niin lämpimästi, että hakeudumme varjoon ja tuskailemme kohta kuumuuden kanssa. Me ihmiset kun olemme sellaisia, että milloinkaan ei ole hyvä kuin pienen ohitse kiitävän hetken ja sitten jo kaipaamme jotain tai johonkin.
Ja harvoin tiedämme oikeasti, että minne.