Kolumni

Epäonnistuu jo ennakolta – Slow foodin, hitaahkon ruokailun lisäksi kaivataan Slow politicsia, hitaahkoa politiikkaa

-

Puolankalaiset voisivat olla tyytyväisiä. Melkein kuulen kainuulaisen hieman kuivakkaan”mitä minä sanoin” naurahduksen jostakin sinisten vaarojen takaa. Puolankalaisuus on nimittäin levinnyt miltei koko maahan. Ei tarvitse olla iso aihe, kun sosiaalisen median torvet täyttyvät kommenteista, ettei se onnistu kuitenkaan, tai ainakin väärin on suunniteltu ja toteutettu.

Tuli vain mieleeni kun seurailen kuinka edellisen hallituksen nokkamiehet ja naiset ovat kiirehtineet moittimaan, että liian hitaasti tämä nykyinen hallitus purkaa heidän aiemmin tekemiään pöljiä päätöksiä. Vaalilupaukset on kuulema rikottu jo nopeammin kuin ministeri-Audin takapenkille ehtii istua.

Koulutustakuita ja soteja tulee ja menee sitä vauhtia, ettei ainakaan virkamiehet taida perässä pysyä.

Vauhti on Paasikiven sanoin myös aivan hirmuinen. Somekohu on ehtinyt nousta, poliitikko perua tai muuttaa päätöksensä ja kohu laskeutua, ennenkuin entisaikaan ehdittiin tuoda aikamerkki Kuusamon sivukylille postiauton kyydissä.

Näin vanhemman, ei iäkkään, kansalaisen silmin katseltuna tulee ikävä aikoja, jolloin Suomessa oli valtiomiehiä ja poliitikkoja, joiden viisauteen ja harkitsevaisuuteen saattoi luottaa. Siksi heitä sinne päänaatikan paikalle äänesti, ei siksi, että ne siellä esittelevät tietämättömyyttään maailman ja yhteiskunnan tilanteesta. Joka taas nykyisin tuntuu olevan se pääasia.

Toisaalta kansa saa juuri sellaiset johtajat kuin se ansaitsee. Yleisesti kyynisyys, humaanien arvojen unohtaminen, käytöstapojen puute ja oman edun tavoittelu ovat muuttaneet yleisesti yhteiskuntaa kylmemmäksi. Vaikkakin samaan aikaan myös vastuullisuus, tiedostavuus ja tietotaso ovat nousseet.

Polarisoituminen ei koske vain ääripäitä, vaan myös tolkun ihmisiä.

Sananvapaus ei Suomessa ole näidenkään huuteljoiden takia uhattuna, sananvastuu kylläkin. Kumpujen öitä kaipailevat urhot kun ovat siinä mielessä osoittautuneet esi-isiään selkärangattamammiksi, etteivät he uskalla vastata sanoistaan. Hyve, joka Posiolla ainakin vielä 1970-luvulla oli tietty miehisyyden mittatikku. Minä saan sanoa, mutta minusta eikä varsinkaan meistä saa sanoa, on myös normistumassa.

Jos valtakunnan asioiden hoito tuntuu olevan huutoäänestyksellä ja sotamiesneuvostoilla järjestettävissä, niin onneksi sama meteli ja hälinä ei mittavassa määrin ole vielä kunnallispolitiikassa, vaikka kieltämättä huolestuttavia merkkejä on näkyvissä. Ainakin nykyisessä osa-aikakotikunnassani Oulussa.

Mutta se puolankalainen pessimismi. Puolangalla se on huumorin sävyttämää itseironiaa. Suomessa epäonnistumisen ennakointi taas alkaa olla mitoissa, jossa oikeasti hyviäkin asioita ja uudistushankkeita saattaa kaatua sen vuoksi, että sillä varmuudella, jonka täydellinen tietämättömyys antaa, löydään kapulaa rattaaseen, tai oletetun oman äänestäjakunnan arvioidaan olevan sitä tai tätä mieltä, mutta kuitenkin varmuudella vastaan ja ennen oli kuitenkin asiat paremmin.

Epäonnistumisen ennakointi on jopa taloudessa niin pitkällä, ettei Suomessa ole viimeisiin kymmeniin vuosiin investoitu teollisuuteen eikä yritystoimintaan. Syy Suomen puhuttuun näennäiseen kilpailukyvyn heikkouteen ei välttämättä ole palkkaus tai työaika, se on vanhoiksi käyvät koneet ja tuotteet.

Suomessa on jälkikäteen glorifioitu aikakausiensa päättäjiä ja tekijöitä, jopa aiheetta ja virheellisin perustein. Nykytekijöiden ja -päättäjien osalta tuntuu, että vallitseva tapa on juuri päinvastainen. On olemassa Slow food, tarkoittaen hitaahkoa ruokailua, pitäisikö olla myös Slow politics, hitaahkoa politiikkaa.