Alakerta |Jenna Lehtonen / jenna.lehtonen@koillissanomat.fi
”Kssss!”, huusi joku keilapää parvekkeellaan kauniina helleaamuna Kuusamon keskustassa. Se on aina riski, kun itähelsinkiläinen kaupunkilaislikka muuttaa pohjoiseen. En tullut tänne kanin perässä, mutta olo on kuin Liisalla Ihmemaassa. Olen tottunut kahvinporoihin.
Täällä porot ovat sellaisia sympaattisia otuksia, jotka pönöttävät keskellä autotietä. Innostuimme muuttomatkalla noista tieliikenteen Pettereistä sen verran, että luulimme hetkellisesti niiden myös pyöräilevän. Lähempi tarkastelu osoitti, että pyörien selässä istui aina paidaton mies. Huomautin kuskille, että porot eivät vielä pärjää edes apupyörillä.
Tulevat työkaverini rimpauttivat jo uuden kotipihani kohdalla ”Me nähtiin teidät! Tulkaa tänne!” Samaisena iltana olin juuri heittäytynyt uudelle sängylleni, kun puhelimeni soi.
”Huomasin tuolta Instagramista, että olet muuttanut Tampereelta tänne pohjoiseen. Tervetuloa Koillismaalle!” Olen melko varma, että joku on nähnyt minut jo alasti. Valitettavasti en voinut vaikuttaa kesäasuntoni verhovalintoihin. En ole Harry Potter, mutta näkymättömyysviitta saattaisi olla tarpeellinen varuste täällä.
Sunnuntaina olin katsomassa kuusamolaista jalkapalloa. Viimeksi seurasin vapaaehtoisesti pallon potkintaa, kun halusin kuikuilla erään kapteenin perään. Se tapahtui Tampereella joskus vuonna 2010. Sanokaa minua etelänhedelmäksi, mutta kyllä Ilves Karhun voittaa. Kuvittelin vielä hetki sitten, että Karhu on sellainen tölkki, joka avataan. Sitten tulin tänne ja koko maailmani heitti takaperin voltin. Täällä karhu on jumalainen olento, jota kunnioitetaan kuin vapaana virtaavia koskia. Ilves sentään osaa murista.
Menetin tällä viikolla kansallispuistoneitsyyteni. Nyt ymmärrän Pocahontasta paremmin. Aion kutsua tästä lähtien koiraani Meekoksi. Sillä ei sinänsä ole merkitystä, sillä paras ystäväni on vanhuuden myötä tullut kuuroksi. Näin ollen se menetti muun muassa sen hetken, kun naapurissani soi Ny rillataan viimeiseen asti -biisi.
Palataan vielä hetkeksi siihen älämölöä aiheuttaneeseen parvekehuutelijaan. Se olin nimittäin minä. Uskon, että sisälläni asuu maalaishiiri. Kokonainen porolauma pysähtyi kuin maatiaiskissa kutsuhuutooni. Näytin ehkä keskivertoturistilta, kun poukkoilin Pettereiden perässä kamera kaulassa. Riski tai ei, mutta kyllä kaikkea kannattaa kokeilla – myös porokuiskaamista Kuusamossa.
Jenna Lehtonen