Viime kolumnissani aloittelin FIFA-kurssilta mieleen nousseilla ajatuksilla Horst Krieten kokemuksista miten Saksassa pyritään minimoimaan nuorten pelaajien tippuminen jalkapallon ulkopuolelle.
Toinen kouluttajamme Jamien Houchen ravisteli Englannin jalkapalloliitossa työskentelevän mandaatilla henkistä puolta. Valmentajan rooliin kuuluu muutakin kuin teknis-taktisen puolen osaamista. Hän ei tehnyt numeroa Norwitchin Valioliiga ajastaan vaan tila täytettiin keskusteluilla valmentajan vastuista ja mahdollisuuksista. Katselin kasvatustieteiden ammattilaista, joka todella välitti asiasta mistä puhui.
Kurssin mielenkiintoisin anti rakentui Englannin huonon menestyksen ympärille. Miten tähän saataisiin muutos. Jalkapallon synnyinmaan ainoasta maailmanmestaruudesta, kun on tullut kuluneeksi jo 60 vuotta.
Hän kertoi alustuksena, että kahdeksan vuotta sitten Englannin jalkapalloliitto kokoontui isolla ja vaikutusvaltaisella kokoonpanolla. Paikalla oli valtaosa henkilöstöä, jotka The FA:sta palkkaa nauttivat. Englannin menestymättömyys ei voinut johtua resursseista. The FA on erittäin varakas ja erinomaiset puitteet ovat kuuluneet jo pitkään heidän tarjoamiin perusetuihin. Tämän mietinnön yksi lopputulema oli se, että lapsilla, hauskuudella ja ajattelulla on iso rooli muutoksessa.
Palan. Sammutanko?
Jamien kertoi Englannista, vanhasta patriarkaalisesta yhteiskunnasta, että heidän yksi kehityskohta on päästä pois ”yes, Sir”-hengestä. Valmentaja tietää kaiken. Minä pelaajana en ajattele. Teen niin kuin valmentaja sanoo. Teen kovempaa. Teen lujempaa. Pelkistettynä: Olen palavassa autossa. Odotan valmentajan ohjetta sammutuksen suhteen. Pelkällä asenteella ja hyvällä teknisellä osaamisella ei ole jalkapallossa pärjätty pitkään aikaan. Nykyjalkapallon vaatimukset huipputasolla taktiikan ymmärryksen, tilannereagoinnin ja varsinkin stressin sietokyvyn osalta ovat nousseet huimasti. Näissä englantilaiset jalkapalloilijat eivät ole olleet niin vahvoja kuin Manner-Eurooppalaiset kolleegat. Jamien ensimmäinen kenttällä tehty harjoitus pyörikin tämän ”yes, Sir”-teeman ympärillä.
Harjoituksiin osallistui noin 60 lasta. Meidän 30 valmentajan tehtävä oli vain havainnoida ja kannustaa. Ohjaaminen ja tuomarointi oli meiltä kielletty. Jamien pyöritti 6 kentän pienpelikarusellia parin tunnin ajan. Ei yksin vaan osallistamalla lapset mukaan ”aikuisten” asioihin: tuomareita 10 vuotiailla lapsilla ei ollut vaan heidän piti itsellä ratkaista tilanteet. Maalintekijä oli vastuussa merkitä osuma kentän laidalla olleeseen fläppiin. 10 minuutin pienpelin jälkeen joukkueen kapteeni (sekin oli valittu yhdessä) juoksi kentän keskellä olleeseen kokoontumispaikkaan, jossa Jamien kysyi monta maalia oli merkitty fläppiin. Tässä vaiheessa alkoi monella kapteenilla takaraivon rapsutus. Maaleja oli monella kertaa merkitty vähemmän kuin olisi pitänyt. Tätä hetkeä Jamien painotti meille: kysyäkö valmentajalta jolloin vastuu siirtyy auktoriteetille vai ottaako lapsi ”vastuun” unohtamisesta (valmentajan ei ole kuitenkaan tarkoitus tehdä numeroa tästä unohtamisesta!), jolloin mahdollistetaan oppiminen ja vastuunotto.
Vaikeinta mahtoi olla minulla. Hetkissä joissa teki mieli korjata. Eli käytännössä koko ajan.