Haave suo­ma­lai­ses­ta Jää­me­res­tä 1884

Ervastin matkareitti Oulusta Kuusamon kautta Ryssänrannalle ja Ruijaan sekä Tromssan ja Kilpisjärven kautta takaisin Ouluun. (Ervasti, Etukannen aukeama) Suomalaiset Jäämeren rannalla –teoksen kirjoittaja A.V.Ervasti. (Ervasti, s. 11.) Norjalainen professori J.A. Friis Imandrajärvellä 1867. Samaa reittiä Jäämerelle käytti myös A.V. Ervasti viisitoista vuotta myöhemmin. (Ervasti, s. 176 + 6 sivua eteenpäin, alempi kuva). Kuusamolaislähtöiset Pummangin miehet (vas.) Kalle Riekki ja Pekka Ittelin esittelemässä lohisaalistaan. (Turjanmeren maa, s. 130, alempi kuva.) Kuusamolaista lähtöä olevat Pummangin miehet (vas.): August Savolainen, Herman Pesonen, Herman Ronkainen, Kalle Heikkinen ja Viktor Pesonen vannomassa uskollisuuden valaa Suomelle 1921. (Turjanmeren maa, s. 76, ylempi kuva.) Vesisaaren kaupunki siinä näössään, millaisena Ervasti tapasi sen matkallaan. (Ervasti, s. 235.)
Ervastin matkareitti Oulusta Kuusamon kautta Ryssänrannalle ja Ruijaan sekä Tromssan ja Kilpisjärven kautta takaisin Ouluun. (Ervasti, Etukannen aukeama)
Ervastin matkareitti Oulusta Kuusamon kautta Ryssänrannalle ja Ruijaan sekä Tromssan ja Kilpisjärven kautta takaisin Ouluun. (Ervasti, Etukannen aukeama)
Kuva: Alavuotunki

Oululainen sanomalehtimies ja kirjailija A.V. Ervasti (1845-1900) oli kaiketi ensimmäinen suomalainen lähialuematkailija, joka hahmotteli taloudellista ja poliittista ohjelmaa idässä ja pohjoisessa asuvien rajantakaisten heimoveljien elinolojen kohentamiseksi ja heidän saattamisekseen Suomen yhteyteen.

Matkoistaan tunnetuimmat Ervasti suuntasi Vienan Karjalaan vuonna 1879 sekä Muurmannille ja Ruijaan 1882 kirjaten kokemuksensa niistä kahteen teokseen. Viena-kirjan ensipainos ilmestyi 1881 ja Jäämeri-kirjan 1884.

Matkojen rahoittajana toimi oululainen tehtailija ja suurliikemies Hemming Åström. Hän harrasti ”vilkkaasti” kaikkea sitä mikä koskee Ervastin vierailujen kohteina olleita alueita, kuten kirjailija Jäämeri-teoksensa esipuheessa kiitollisena totesi.

Karjalan Sivistysseura on nyt julkaissut uusintapainoksena teoksen ”Suomalaiset Jäämeren rannalla”. Lieneekö tämä osoitus heimoaktiivisuuden noususta vai siitä, että Jäämeri koetaan muuten ajankohtaiseksi? Viime vuosikymmenien poliittiset muutokset Venäjällä ovat asettaneet sen pohjoisten luonnonvarojen käytön uusiin puihin ja ilmaston lämpenemisen alueella ounastellaan pian avaavan uuden laivareitin Euroopasta Aasiaan.

Niinä vuosina, jolloin Ervasti vieraili Jäämeren rannikolla, olivat alueen taloudelliset odotusarvot myös korkealla. Pyynti- ja kuljetusvälineiden kehittymisen myötä pohjoisen meren rikkaudet olivat entistä tehokkaammin hyödynnettävissä.

Ryssänrannan edut

Kevättalvisin Kuolan niemimaalle ja Ruijaan suuntautui 1800-luvun lopulla suuri kalastajien vyöry Pohjoismaista ja Venäjältä, eritoten Pohjois-Suomesta. Osa heistä jäi seudulle pysyvästi asumaan, osa työskenteli palkollisina kalastusaluksissa vain kevättalvisin parhaaseen pyyntiaikaan palatakseen kesäksi kotiseudulle.

Krimin sodan jälkeen elettiin yhdentyvän maailmantalouden aikaa ja myös Venäjä oli siinä mukana.

Vapaamielinen keisari Aleksanteri II tarjosi Jäämeren rannikolle, ”Ryssänrannalle” pysyvästi asettuville ”kolonisteille” verohelpotuksia, starttirahoja ja muita etuisuuksia tehostaakseen kalastusta ja varmistaakseen Venäjän vallan säilymisen siellä.

Ervastin vierailun aikaan Ryssänrannan suurimmat suomalaiskylät olivat Uura ja Pummanki, molemmissa pysyviä asukkaita vajaat parisataa. Eritoten Kalastajasaarennolla sijainneen Pummangin asukkaat olivat suurelta osin kuusamolaista lähtöä. Tästä kertovat heidän sukunimensä, kuten Ervasti, Törmänen, Kuorinki, Mars, Granroth, Pesonen ja Ittelin.

Lestadiolaisuus oli voimallisesti juurtunut suomalaissiirtolaisten keskuuteen niin Ryssänrannalla kuin Ruijassa. Ervasti tosin ei lestadiolaisuutta laajemmin arvostanut kutsuen sitä ”hihhulismiksi”. Seuroillaan herätysliike kuitenkin piti hänen käsityksensä mukaan kiitettävästi yllä suomen kieltä ja suomalaisuutta.

Uuraan ja Pummankiin ensimmäiset suomalaissiirtolaiset olivat asettuneet 1860 paikkeilla. Suurin siirtolaistulva sattui kuitenkin 1868 jälkeiseen aikaan, jolloin katovuodet Suomessa olivat ankarimmillaan.

Ervasti kaavaili, että Venäjän hallussa oleva Jäämeren rannikkoalue Uurasta länteen voitaisiin yhdistää Suomeen. Lähtökohtana oli keisarin antama lupaus kompensoida Suomelle Venäjän hallintaan otettu Rajajoen asetehdas Karjalan kannaksella. Tämän alueen luonnollinen raja Kuolan sisämaassa, jota hän kuuli myös uuralaisten kannattavan, olisi ollut Kuolavuonon perukkaan laskeva Tulomajoki. – Näin tuli ensimmäisen kerran avoimesti julki lausutuksi ajatus Suomen Petsamosta, joka Tarton rauhassa 1920 tuli osittain todeksi.

Vaikka Jäämeri tarjosi Ryssänrannan siirtolaisille suhteellista vaurastumista, norjalaismallisia purjeveneitä ja suuria kalansaaliita, ei elämä pohjoisessa ollut helppoa, Ervasti arvioi. Talvikaudet elettiin eristyksissä muusta maailmasta, etäällä virkamiehistä mutta myös yhteiskunnan ja lain tarjoamasta suojasta. Pimeys ja lumipyryt, meren myrskyt ja hernerokkasumut saattoivat pitkäksi aikaa eristää rannikkokylät Arkangelista ja alueen muista keskuksista. Ryssänrannan suomalaisilla olikin säännöllisimmät yhteydet Varangin niemimaalla sijaitseviin norjalaisiin Vesisaaren ja Vuoreijan kaupunkeihin.

Ankeista oloista johtuen monet Jäämeren rannan suomalaiset suuntasivatkin matkarahat kokoon saatuaan siirtolaisina Amerikkaan hankkiutuen aluksi enimmäkseen suurten järvien alueelle kaivostöihin. Ervasti arvioi Ryssänrannalle asettuneiden suomalaisten vähentyneen 1880-luvulle tultaessa pitäen suurimpana syynä juuri Amerikan-siirtolaisuutta.

Venäjän harjoittamaa vallankäyttöä arvioidessaan Ervasti kiitti siirtolaisuutta edistäneitä tukitoimia. Yleistä takapajuisuutta ja siivottomuutta sekä erityisesti huonoja kulkuyhteyksiä hän puolestaan moitti esittäen tuotantotoiminnan laajentamista ja tiiviimpien yhteyksien kehittämistä Suomeen parannuskeinoina. Ne voisivat luoda vaurautta ja elämän mukavuuksia, jotka myös tarjoaisivat asukkaille pysyviä elämisen mahdollisuuksia Jäämeren oloissa.

Tyly Ruija

Ervastin näkemys vallanpitäjistä ja heidän toimistaan siirtolaisia kohtaan muuttui merkittävästi hänen edetessään Jäämeren rannikkoa länteen, suhteellisen vauraan ja hyvinvoivan Norjan puolelle.

Vaikka suomalaiset olivat selvänä enemmistönä Varanginvuonon ympäristössä, kansalliskiihkoiset norjalaiset kohtelivat heitä monin tavoin kaltoin, tämän päivän kielenkäytön mukaan suorastaan ”rasistisesti”. Arkipäivän pilkanteon ja ennakkoluulojen ohella suomalaiset saivat kärsiä virkavallan ja oikeuslaitoksen taholta järjestelmällistä syrjintää, arvioi molemmin puolin Varanginvuonoa liikkunut matkamies.

Norjalaisten nurjamielisyyttä pohtiessaan Ervasti ihmetteli heidän lyhytnäköisyyttään, joka oli hänen mielestään vääjäämättä johtava kapinamielialaan norjalaisvaltaa vastaan. Eräänä syynä suomalaisten syrjintään hän näki menneinä vuosisatoina esiintyneen alueen valtioiden kilpailun rannikon hallinnasta.

Kilpailu Jäämeren rannan ja ympäröivien tunturipaljakoiden laidunmaiden käytöstä päättyi aina katalasti toimineen Norjan voittoon. Se vakiinnutti alueellisen valtansa Paatsjokisuun itäpuolella sijaitsevaan Vuoreminjokeen saakka 1800-luvulla. Tällöin lakkasi olemasta vanha yhteisalue, joka oli taannut myös suomalaisille ja Suomen saamelaisille porojen laiduntamisen ja kalastuksen rannikkoalueella.

Ervastin historiallinen ja oman ajan väestörakenteeseen perustuva tulkinta eri valtioiden oikeuksista rannikon alueisiin päätyi näkemykseen, että Suomelle kuuluu alue suomalaissiirtolaisten asuttamasta Pykeijasta itään Venäjän rajaan asti. Kun suomalaisalue Venäjän puolella jatkui vielä satakunta kilometriä eteenpäin, Kuolavuonosta länteen sijaitsevaan Uuran kylään, oli matkamiehellä mielessään valmiit rajat Jäämeren uudelle mahtivaltiolle.

Jälkikirjoitus

A.V. Ervastin luonnostelema haave tuli osittain todeksi Tarton rauhassa 1920. Tuolloin Suomi sai hallintaansa kaistaleen Ryssänrantaa, Petsamon alueen. Suomeen liitettiin Kalastajasaarennon pohjoiskärjessä sijaitsevasta Vaitolahden kylästä Norjan rajakylään Vuoreminjokeen ulottuva rannikkoalue ja siitä etelään Korvatunturille ulottuvat maat.

Runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin haave osoittautui haihtuvaksi. Hävityn jatkosodan tuloksena 1944 Suomi luovutti alueen takaisin Neuvostoliitolle. Petsamon asukkaat, heidän joukossaan myös kuusamolaistaustaiset pummankilaiset, jättivät kotiseutunsa ja heidät asutettiin Suomen emämaahan.

Saksan sodan aikana miehittämän Ruijan suomalaiset olivat selvästi onnekkaampia, vaikka kokivatkin sodan lopputiimellyksessä kotiseutunsa tuhon. Sitä hävittivät tehokkaasti sekä saksalaiset että heitä vastaan taistelleet liittoutuneet.

Sodan jälkeen suomalaissiirtolaiset sulautuivat norjalaisiin ja pääsivät osallisiksi Ruijan kasvavasta hyvinvoinnista.

Vaitolahden ja Uuran kylien väliseltä Ryssänrannalta, joka sekin kuului A.V. Ervastin haaveilemaan Suomeen, poistuivat suomalaiset jo 1940. Neuvostovallan vartijana toiminut turvallisuusministeriön päällikkö Lavrenti Berija määräsi heidät pakkosiirrettäviksi, aluksi Karjalaan ja sodan alettua 1941 edelleen Arkangelin alueelle ja Siperiaan. Harvoista hengissä selvinneistä tuskin kukaan palasi kotikyläänsä Jäämeren rannalle.

Nykyinen Ryssänranta on Venäjän sotilasaluetta. Sen vuonojen perukoita vartioivat ydinsukellusveneet ja sinne pääsy on luvanvaraista.