Kirjoitan tätä kolumniani aurinkoisena elokuun viimeisenä päivänä. Edellinen viikko oli nimetty puunhalausviikoksi. Ensimmäistä kertaa tällaista viikkoa vietettäisiin, luki aviisissa. Tällä tavoin ihmisiä kannustettaisiin arvostamaan omaa lähiympäristoään. Onhan puita ja lähiympäristöä aina arvostettu. Eihän tarvitse kuin avata Kanteletar: ”Puhelen metsän puille, haastan haavan lehtisille, ne ei kerro kellenkänä, kuihkaele kullenkana”
Lapsena kuljin isä-Ponkun kanssa metsässä: metsäpolkuja, kuhveikkoja, jängänlaitoja ja jäkälikköjä. Sanomattakin opin tärkeän asian, metsässä ei saa metelöidä, ei pitää suurta ääntä. Paulakengissä ja lumen aikana nutukasjalassa kulkien ei metsän asukkaita häiritty turhan päiten. Kulkiessa Ponku hiljakseen tarinoi etiäisistä, maahisista, aarnitulista ja maamerkeistä. – Se sie tyvärriepu aina muista: – Vaikka sie joskus joutusit menemhän poromiesten vauhtia, niin silimien on aina liikuttava sukkelammin ku jalakojen. Sinun häätyy panna mielhen kaikki näkemäsi erhäinen, oli se sitten puu, kesiökanto, puro, lampare tahikka joku mettänelläin. Sen perusthella sie ossaat tulla takasin ja myös toistekki. Mettä on sulle kaveri ja se antaa suojan. Mutta sinun pittää kunnioittaa tätä kaverias. Ja jos sie jouvut joskus yöpymhän mettässä, niin katto ittelles sopiva suojapuu, hilipase käjelläs sen pintaa, näin sie olet merkannu sen ittellesi. Muista myöski se, että sinun häätyy varata asento, ennenkö lyöttäyt levolle.
Tämänkaltainen hiljainen tarinointi oli isäni tapa antaa metsässäkulkijan perintöä minulle. Isä oli hyvä oijustaja ja oli paljon oppaana ”herroille”. En paljon muista äitiäni, mutta onneksi kehoni muistaa: muistaa lämmön ja läheisyyden. Isä minulle lapsena opetti taidot, joita äidit yleensä lapsilleen opettavat. Ainoastaan murrosiän kuohuissa äidin ikävä oli melkein käsinkosketeltavaa. Kaikkia asioita ei isältä voinut kysyä. Isältä sain opin metsässä kulkemiseen, tulentekoon ja kiehisten vuolemiseen, kynsitulien ja roiton tekoon. Isällä oli omia parannuskeinoja, myös niiden käyttöön. Tietoa poroista ja poron nimityksistä, loruilusta ja uskalluksesta kirjoittaa ajatuksensa ja olla oma itsensä. Kaikista niistä olen ollut sekä nuoruudessani että aikuisiässä ja vielä nyt vanhana ämminäkin kiitollinen.
Vielä kotipalkisilla ollessani olin kahdeksantoistakesäisenä partiolaisena lippukunnanjohtajamme kanssa oppaana amerikkalaisille partiotytöille. Sodankylän legendaarisen kunnanlääkäri- Leskisen rouva oli lippukunnanjohtajamme. Kuljimme Saariselän maastossa, opettelimme kullanhuuhdontaa, kävimme Kivipään ”vieraskirjalla” ja yövyimme Rumakurun kämpällä. Sillä matkalla sain näyttää Ponkulta oppimiani taitoja.
Käylään asettuessani ja Oulangalla, Kitkajoella ja Juuman Vuomissa nämä taidot tuli moneen kertaan testattua. Tuskinpa nukuin virka-asunnossanikaan niin usein kuin luonnossa. Jos useamman kerran yövyin samalla paikalla jokivarressa, muistin kyllä hilipassa merkkipuutani, oli kuin olisin tullut kotiin.
Pari vuosikymmentä takakäthen olin eräällä kurssilla. Luennoitsija komensi meidät ulos: jokaisen piti hakea mieleisensä puu, josta sitten seuraavalla tunnilla kukin teki tarinansa. Kymmenkunta ihmistä, eikä kenelläkään sattunut sama tai samansorttinen puu. On minulla ollut muutaman vuoden omassa lähimetsässäni omituinen ”halauspuu”. En monestikaan halaa, mutta hilipasen salskean petäjän karheaa pintaa ja ajattelen rakastani. Telepatia välillämme toimii.
Vielä lopuksi isä-Ponkulta oppimani asennon varausloitsu.
Maahiainen, maanalainen, / maata pyyvän maatakseni, / ajaksi, en ijäksi. / Kaikkivaltias siunakhon maata / ja maahiaisen vuojetta.