Lähdin vuonna 1965 Saksasta työhön silloiseen Lounais-Afrikkaan, Saksan entiseen siirtomaahan, tienaamaan jatko-opintovaroja erään saksalaissyntyisen omistamaan pieneen rakennusliikkeeseen Otjiwarongoon. Kaikki siihen asti ja myöhemmin tapahtuneet elämäni vaiheet ovat niin ihmeellisiä, ettei sitä voi näin kristittynä tajuta muuten kuin että siinä on ollut mukana Taivaallinen Isä.
Sainkin tarvittavat siirtolaispaperit kuntoon muutamassa viikossa ja matkustin ensi kertaa lentokoneella Windhoekiin. Siellä uusi työnantajani oli vastassa lentokentällä ja lounasaika kun oli, menimme ravintolaan syömään. Siinä syödessämme ja jutellessamme hän mainitsi, että maan pohjoisosassa oli paljon suomalaisia ja heitä aika usein kävi Otjiwarongossa ostoksilla. Minulle tuo uutinen oli aikamoinen yllätys.
Olihan Ambomaalla tosiaankin toistasataa suomalaista lähetystyöntekijää. En ollut aikaisemmin kuullutkaan Ambomaasta. Kartasta olin kyllä huomannut pohjoisrajalla olevan Ovamboland-nimisen alueen, mutta en tiennyt siitä enempää. Kuusamossa ei 1950-luvulla missään puhuttu tästä suomalaisten lähetystyöalueesta, koska oikeastaan koko seurakunta oli lestadiolainen, eikä hyväksynyt ollenkaan Suomen Lähetysseuran työtä.
Aloittaessani työtäni Otjiwarongossa, ei mennyt montakaan viikkoa ennen kuin SLS:n lähetti Pauli Laukkanen tuli käymään työmaalla, missä silloin olin työssä, tervehtimässä minua. Hän oli kuullut eräässä liikkeessä asioidessaan minun tulostani kaupunkiin ja käynyt kysymässä työnantajaltani, mistä minut tavoittaisi. Pauli teki silloin työtä ambolaisten siirtotyöntekijöiden parissa ja hänen työalueenaan oli koko valkoisten asuttama alue ja asuinpaikkana Okahandja Winhoekin lähellä.
Sen jälkeen lähetit aina matkoillaan pääkaupunkiin tai rannikolle Swakopmundiin, missä oli myös suomalaislasten koulu ja lähin lähettien lomapaikka, kävivät tervehtimässä. Seuraavana pääsiäisenä otin muutaman päivän loman ja sain myös viranomaisilta erikoisluvan käydä Ambomaalla ja tutustua Lähetysseuran työhön siellä.
Reilun vuoden päästä siirryinkin sitten Lähetysseuran palvelukseen rakennusammattilaisena. Etelä-Afrikan viranomaiset vaativat ammattilaista rakennuttamaan heidän kustantamiaan klinikoita. Heille ei kelvannut suomalainen kansakoulunopettaja, sairaanhoitaja tai pastori siihen tehtävään ja minullahan oli ammattipätevyys. Niillä todistuksillahan olin jo saanut siirtolais- sekä pysyvän maassaololuvan.
Minua ei Lähetysseuran tarvinnut paljoakaan houkutella siirtymään heidän palvelukseensa, vaikka palkkani pieneni 60 prosenttia. Opintorahat ovat kyllä edelleenkin hankkimatta, mutta käytännössä olen saanut tehdä sitä samaa työtä mitä jatko-opinnoissa oli tarkoitus oppia lisää.
Olen suunnitellut ja rakennuttanut kaikkea mahdollista tuomiokirkon ja kuivakäymälän väliltä niin nykyisessä Namibiassa, Senegalissa ja Tansaniassakin. Suurin syy nopeaan siirtymiseen Lähetysseuran palvelukseen oli Etelä-Afrikan rotuerottelulait. En saanut istua yhdessä työmiesteni kanssa edes samalla puistonpenkillä, sillä niissä oli aina kyltti ”European Only”, puhumattakaan, että olisimme menneet yhdessä kahville.
Minulla oli erittäin helppo aloittaa työni Ambomaalla, sillä olin saanut jo hyvää kokemusta ja luonut hyvän verkoston rakennusviranomaisiin, ammattitovereihin ja tarviketoimittajin. Samoin olin saanut erittäin hyvän koulutuksen, myös käytännön työhön, Saksassa. Kaikki eri rakennusalanammatit olivat rotuerottelulaissa varattu vain valkoisille. Jouduin siis kouluttamaan työntekijät Ambomaalla itse jokaiseen ammattiin, koska heillä ei ollut mahdollista päästä minkäänlaisiin ammattikouluihin. Ambomaahan oli osittain itsenäinen, ns. ”Homeland”.