Kunnallisen keskikoulun jälkeen minulla ei ollut varaa jatkaa maksulliseen lukioon vaan piti lähteä maailmalle hankkimaan ammattia itselleni. Lähdin sitä etsimään Helsingistä, missä kaksi minun sisaristani oli töissä. Menin Nuorisovälitykseen kyselemään olisiko siellä tarjolla jokin harjoittelupaikka. Pääsin kylläkin heti seuraavana aamuna tilapäisiin töihin Vuosaaren metsiin tekemään pohjavesitutkimusta. Nuorisovälityksestä tuli välillä aina osoitteita firmoista, jotka etsivät harjoittelijoita, mutta haastatteluissa aina haluttiin tietää ketkä olisivat suosittelijoita, mutta mistäpä niitä kaukaa tulleella maalaispojalla olisi ollut.
Eräänä päivänä huomasin Hesarissa muutaman rivin ilmoituksen, jossa saksalainen pieni rakennusalan yritys etsi oppisopimuskoulutukseen oppipoikaa ja siinä ei tarvinnut miettiä, joten otin yhteyttä siinä olleeseen osoitteeseen. Selvisi että kyseessä oli erittäin pieni muutaman työmiehen firma ja he tarvitsivat oppipoikaa työhön. Syy miksi he halusivat juuri Suomesta oppipoikaa oli se, että johtaja oli ihastunut Suomeen ja käynyt usein lomalla kalastamassa Tammisaaren seudulla. Siellä hänellä oli tuttavia ja ruotsia hän oli oppinut palvellessaan Norjassa Saksan armeijan sääpalvelussa sodan aikana. Palkkaa ei alussa maksettaisi kuin pientä taskurahaa, mutta asunto ja ylläpito oli työnantajan kustannettava.
Ei muuta kuin isälle kirje, että hän antaisi luvan passin hankkimiseen, jotta pääsisin lähtemään Saksaan. Muutaman viikon päästä sitten pääsin lähtemään Tukholmaan ja sieltä junalla Tanskan läpi Saksaan Bad Oeynhauseniin. Matka sujuikin hyvin Tanskan ja Saksan väliselle junalautalle asti. Lautalta lähtiessä oli passintarkastus ja siinä tuli sitten ongelmia, kun en osannut ollenkaan saksaa. Keskikoulussa olimme lukeneet vain ruotsia ja englantia. Avuksi tuli eräs nuorehko suomalainen mies, joka oli kaverinsa kanssa lähdössä Suomeen. Virkailija vaati, että minulla olisi pitänyt olla sekä maahantulo- että työlupa. Sellaisesta ei kukaan ollut puhunutkaan. Vaikka kuinka yritin selittää etten mene töihin vaan opiskelemaan, niin ei auttanut, vaan passiin lyötiin leima palautuksesta.
Miehet olivat menossa Suomeen omalla autolla ja tarjosivat kyytiä, sillä eihän minulla ollut varaa enää lauttamaksuihin. En voinut ottaa tarjousta vastaan, vaan pyysin, että voisinko tulla Kööpenhaminaan saakka ja jäädä sinne odottamaan aamua ja mennä sitten Suomen lähetystöön saadakseni sieltä apua. Niinpä he jättivät minut Kööpenhaminan asemalle. En tiennyt, että asema suljettaisiin aamuyöksi. Nukuin penkillä ja siitä minut herätti poliisipartio, että siellä ei saisi nukkua yötä. Onneksi osasin sen verran ruotsia ja pystyin selittämään, miksi olin siellä ja että odotan aamua päästäkseni lähetystöön. He uskoivat ja toivottivat vain hyvää yötä.
Aamuna menin lähetystöön. Siellä selitin asian ja he soittivat tulevalle työnantajalleni, jotta hän lähettäisi todistuksen etten tosiaankaan mene töihin vaan opiskelemaan. Hän lupasi myös ottaa yhteyttä Suomen tuttaviinsa, jotta he kävisivät maksamassa Ulkoministerössä 10 000 markkaa, jotka sitten lähetystö antaisi minulle tarvittaviin maksuihin. Lähetystön virkailija vei minut sitten Merimieslähetykseen. Heilltä sain majapaikan. Ei siinä montaa päivää mennyt kun todistus saapui Saksasta ja rahat Suomesta. Lähetystön virkailijan kanssa menimme Saksan lähetystöön ja sieltä sain suurlähettilään allekirjoittaman kirjeen näytettäväksi passintarkastajalle. Kävin maksamassa oleskeluni Merimieslähetyksessä ja lähdin seuraavalla junalla Saksaan. Valmistumiseni jälkeen minun piti palata asepalvelukseen Ouluun. Sieltä vapaututtuani ei löytynyt työpaikkaa, joten palasin Saksaan. Seuraavana vuonna sain työpaikan Lounais-Afrikasta ja lähdin sinne tienaamaan varoja jatko-opintoja varten. Siellä kuulin ensimmäistä kertaa Ambomaasta ja siellä tehtävästä lähetystyöstä ja siitä alkoi urani lähetystyöntekijänä.