Suomen Lähetysseura aloitti työn Tanganjikassa (Tansaniassa) 1948, kun ensimmäiset lähetit saapuivat maahan: Inkeri ja Matti Peltola lapsineen, jotka olivat olleet reilut 10 vuotta aikaisemmin aloittamassa työtä Angolassa, ja sairaanhoitajat Sinikka Holma ja Elma Luoma. He matkustivat ensimmäistä kertaa käyttäen lentokonetta. Matka kesti useita päiviä yöpymisineen, koska kone lensi vain päiväsaikaan.
Alkuun työ oli mahdollista vain amerikkalaisten lähetysseurojen taloudellisella tuella, jotka jo rahoittivat Lounais-Afrikan työtä. Vähitellen kuitenkin kotimaan valuuttatilanne parani, niin että Suomen Lähetysseura saattoi päästä taloudellisesti ulkomaalaisesta avusta riippumattomaksi. Tanganjikan Eteläisessä Ylänkömaassa Lähetysseuralle oli auennut tilaisuus itsenäisen vastuun kantaminen lähetystyöstä. Nuo alueet tulivat minulle hyvinkin tutuiksi. Nyt 70 vuotta myöhemmin Lähetysseura lopetti tuen viimeisestäkin tuemme kohteesta Mafingan orpokodista. Aikaisemmin oli jo lopetettu tuki Kidugalan oppikoululle ja Ilembulan sairaalalle. Noissa kaikissa kohteissa olin korjaamassa ja rakentamassa uutta.
Mafingan orpokotiin rakennutin aikoinani uuden osaston ja se on ainoa rakennus Afrikassa, mihin jouduin laittamaan kamiinat lämmitystä varten, sillä Mafinga sijaitsee jo niin korkealla, että kylmänä aikana yöt ovat liian kylmiä pikkulapsille.
Noin kymmenen vuotta sitten jo eläkkeellä ollessani Lähetysseura pyysi minua lähtemään muutamaksi viikoksi Mafingaan johtamaan Herättäjä-yhdistyksen kolmen miehen talkooryhmää Mafingan orpokodin korjaustöihin. Otin vähän empien tehtävän vastaan ja suostuin lähtemään viideksi viikoksi. Kaikki sujui onneksi ihan hyvin alkuongelmista selvittyäni, varsinkin kun oli kysymys savolaisista miehistä Kuopion alueelta.
Ensimmäinen ongelma tietenkin oli työkalut, sillä suomalaiset ovat tottuneet, että joka työvaiheeseen tarvitaan sähköiset työkalut, mutta eihän sellaisia löytynyt pienen kaupungin rautakaupoista. Täytyi tyytyä puukkosahaan ja vasaraan ja niitä kyllä löytyi kaupoista, kun vain piti huolen etteivät ne olleet kiinalaista valmistetta. Tämän olin huomannut jo itsekin aloittaessani aikoinani työtäni Afrikassa. Ne olivat vain hinnaltaan paljon kalliimpia, mutta siinä ei kannattanut säästää.
Paikallinen urakoitsija oli palkattu miehineen samaan urakkaan ja sovimme heti alussa mitkä työt teimme me suomalaiset ja mitkä he. Esimerkiksi uusien kattojen kanssa sovimme, että me teemme kattotuolit ja he nostavat ne sitten miesvoimin ylös ja naulaavat pellit.
Ajattelin, että meistä eläkeläisistä se olisi liian raskasta. Urakoitsijan miehet olivat tosi ahkeria ja taitavia työmiehiä, joten ainakaan nämä suomalaiset eivät enää puhu laiskoista ja osaamattomista afrikkalaisista. Sitä olen kyllä jatkuvasti saanut kuullut täällä Suomessa.
Toinen muisto Mafingaan liittyen on kun palasimme 1981 Namibiasta. Kotkan lähetysjuhlilla siunattiin työhön Utsjoen seurakunnan nimikkolähetti Päivi Lankinen, joka lähti Tansaniaan työhön Mafingan orpokotiin. Hän oli tullut Utsjoelta Kotkaan yhdessä kirkkoherra Esko Ehon kanssa. Esko oli minun keskikouluaikainen luokkatoverini ja en ollut nähnyt häntä yli 20 vuoteen. Eikä mieleeni silloin mitenkään tullut, että joskus olisin Päivin aikoinaan johtamassa orpokodissa rakentamassa.