Alakerta | Juhani Eskola / juhani.eskola@koillissanomat.fi
Ihminen on juuri niin suuri, kuin asia josta hän hermostuu.
Näin on filosofoinut joku minua viisaampi.
Tuon viisauden kuultuani, olen tuntenut jatkuvasti olevani todella pieni ihminen.
Nimittäin hermot menee jatkuvasti ja ihan kaikkeen.
Tätäkin kolumnin aihetta miettiessä meni hermot kahdesti. Sitten kun keksin aiheen, niin meni uudestaan hermot, koska aihe oli mielestäni täysin surkea.
Ei ole aihetta, johon ei menisi hermot. Kaikki kelpaa.
Helpoiten hermot menee toisiin ihmisiin ja tietenkin asioihin, jotka eivät paranna minun vaan jonkun toisen elämää.
Melkein eniten hermot menee urheiluselostajiin, jotka eivät tiedä jalkapallosta yhtään mitään. Toiseksi eniten lätkäselostajiin, nekään ei tiedä mistään mitään.
Hermot menee myös kaupassa, kun olen jonossa vasta toisena. Aivan kuin minulla ei olisi parempaakaan tekemistä kuin seistä minuutti jonossa. Ja onhan minulla parempaa tekemistä, nimittäin istua kotona sohvalla ja katsoa futista tai lätkää – ja hermot menee taas.
Joskus – tosin onneksi harvoin – on käynyt niin, ettei hermot ole menneet tuntiin.
Silloin sitä ei tunne elävänsä. Seesteinen ja tyytyväinen olo on kuin elämätöntä elämää – pelottavaakin.
On outoa, kun sisällä ei kiehu ja kuohu.
On karmivaa kidutusta odottaa rauhallisen hetken loppumista, kunnes pääsee päästelemään ärräpäitä, kun joku toinen on taas törttöillyt.
Vähintään neljästi päivässä menee hermot myös säätilaan.
On selvää, että on joko liian kuuma tai kylmä. Ja jos sattumoisin ei olekaan, niin ainakin tuulee niin paljon, että mäkihyppykisakin joudutaan perumaan.
Hermot menee myös naapureihin, kun ne eivät valita mistään. Hermot menee työkavereihin, kun ovat niin ystävällisiä.
Usein menee hermot yleisesti ihmisiin, kun ovat ihmisiä. Ja eläimiin myös, koska eivät aina ymmärrä ihmisiä.
Tavallisesti menee hermot siihen, että menee hermot. Se on todella hermoja raastavaa, kun ei osaa pitää hermojaan kurissa.
Juhani Eskola