Soittelin eilen lähiseudun kouluihin. Juttuani varten tarvitsin tietoa siitä, millaisen ohjelman merkeissä lukuvuoden viimeistä viikkoa vietetään.
Omaa tiedonjanoani tyydyttääkseni tiedustelin myös, millä mielin koululaiset näinä lomaa edeltävinä päivinä ovat. Kun Noukavaaran koulunjohtaja Marko Kaakinen ryhtyi kuvailemaan omiensa tunnelmaa, sain välittömästi kiinni hänen sanoistaan.
Kaakisen mukaan koululaiset ovat nyt touhukkaita ja odottavat kesää, mutta osaavat ottaa kaiken irti hetkistä ennen kesän mittaista eroa. Heille maistuu arki, koska edessä häämöttää vapaus.
Tunnistan yhä tunteen. Erityisen voimakkaana se iski yhdeksännen luokan keväällä, mutta muistan haikeansuloisen tunnelman vallanneen minut myös kaikkien aiempien lukuvuosien päätöspäivien alla.
Tapa, jolla koululainen odottaa kesälomaa, on erikoislaatuinen yhdistelmä malttamattomuutta ja jarruttelua. Se on toisaalta janoa kesäloman päättymättömän pitkiltä tuntuvia aamupäiviä kohtaan ja toisaalta murhetta siitä, että ihanat aamut joutuu viettämään yksin.
Olen kasvanut rivitalojen keskellä, jossa oman ikäistä seuraa löytääkseen tarvitsi vain koputtaa johonkin lukuisista naapuruston lapsiperheiden ovista. Silti minäkin ikävöin kauempana asuneita koulukavereita, joista monia en nähnyt kesälomien aikana lainkaan.
Kesälomaa edeltävää aika oli mieluisaa myös siksi, että pulpettien takana istumisen sijaan koulupäivät täyttyivät musiikista ja liikunnasta. Päätösjuhlan lauluja harjoiteltiin tunnollisesti ja kevään huipensi opettajien ja oppilaiden välinen pesäpalloturnaus.
Eikä vaihtoehtoinen ohjelma kuulunut vain viimeiseen kouluviikkoon. Esimerkiksi kuvaamataidon opettajamme lähetti meidät lehtiöinemme luonnon helmaan heti, kun ilmat suinkin sen sallivat. Muistan meidän myös virkanneen pihakeinussa käsityöluokan edessä.
Itselleni mieluisinta lomanalusohjelmaa olivat kuitenkin esitykset ja näytelmät, joita opettajat antoivat meidän valmistaa. Käsikirjoittamani Nakkiset nousuun -näytelmä ja pääosa Leevi and the Leavingsin Teuvo maanteiden kuningas -kappaleeseen tekemässämme musiikkivideossa nostavat vieläkin suupielet ylös.
Soittokierrokseni paikallisiin kouluihin paljasti, että oppilaiden omat näytelmät, kuvistunnit ulkosalla sekä koko koulua liikuttavat urheilutapahtumat kuuluvat yhä kevääseen. Ilahduin kuullessani, ettei laajalti jylläävä kilpailuhenkinen ilmapiiri ole riistänyt oppilailta viimeisten koulupäivien erityisyyttä.
Sitä paitsi, kaikkia elämässä tarpeellisia taitoja ei opi nenä kiinni kirjassa. Minulle Nakkiset nousuun -näytelmän tekeminen oli vuorovaikutustaitojen lopputentti, jollaista yksikään opettaja ei olisi osannut laatia.
Suvi Peltola