Alakerta |Helena Matila / helena.matila@koillissanomat.fi
On siis kevät. Tätä on odotettu pitkät ja pimeät talven kuukaudet – aurinkoa, lokkien paluuta ja lauhempia, ei enää luihin asti purevia tuulia.
Ainaisena kevätihmisenä sitä nauttii jopa sulavan lumen ja sen alta paljastuvan maan mehevistä, toiset sanovat mädäntyvistä, tuoksuista.
Kevätaurinko on armoton. Se paljastaa sen viimeisenkin pölyhiukkasen ja nurkassa pyörivän koirankarvan. Talven hämärissä, kynttilän valossa koti on näyttänyt niin siistiltä, mutta viimeistään maaliskuulla armoton totuus iskee. Petollinen pöly näyttää vallanneen talon, eikä siivoamisestakaan ole kuin hetken lohtu. Kevään kirkas valo ei tunne armoa, vaan nauraa vasten kasvoja. Ähäkutti tuoltakin löytyi villakoiralauma.
Siivoushullu en ole, mutta kyllä siisti ja puhtaalta tuoksuva koti houkuttelee enemmän, kuin märkä kasa kurakenkiä eteisessä.
Viime viikot on paras kaverini ollut pölynimuri. Kiitos sulavien ja hiekkaisten teiden, kahden leikki-ikäisen, pihalla viihtyvän lapsen ja kolmen nelijalkaisen.
Hiekkalaatikko on oiva ja aikuisellekin rentouttava leikkipaikka, mutta mielelläni pitäisin sen jatkossakin pihamaalla. Nyt se vaan tuntuu päättäneen muuttaa sisälle, mitä vastaan taistelen monta se kertaa päivässä. Siispä imuri laulaa vähintään päivittäin.
Kahteen otteeseen vuotta sitä niin toivoisi, että eteinen olisi varustettu kurasuihkulla. Hiekkainvaasio uhkaa aina keväisin ja syksyisin. Ellei kurasuihkua niin mikä tahansa eteiseen sijoitettava hiekat itseensä imevä morkooni kelpaisi myös vallan mainiosti. Tai että pesutiloihin olisi suora yhteys ulkoa.
Tähän mennessä mikään näistä toiveista ei ole toteutunut eli imuri joikaa edelleen.
Aika aikaansa kutakin. Pian hiekat pysyvät taas enimmäkseen ulkona ja hiekkaleikit jatkuvat pihamaalla.
Sitten onkin jo naapurimetsän mäntyjen aika pistää parastaan. Siitepölyaika koittaa ja terassi värjäytyy kellertävän vihreäksi.
Tämä ei kuitenkaan ole meille soitettiin -palsta, joten yhtään en valita. Nämä kaikki kuuluvat asiaan ja vuodenkieroon, kuten ikuiset koirankakat, pihamaalle eksyvät porot, takatalvet kuin talven aina yllättävä tuleminen autoilijoillekin.
Helena Matila