Alakerta | Petri Karjalainen / petri.karjalainen@koillissanomat.fi
Rollaattoria en näillä ikävuosilla halunnut ajatellakaan, potkuria en enää omista ja kepeillä känkkääminen oli toivottoman hidasta kärsimättömälle.
Koskaan ennen en ollut liukkaita pelännyt, mutta polvileikkauksen jäljiltä jouduin tunnustelemaan jokaisen askeleeni. Tuossa näyttäisi kulkevan hiekkavana, tuolla taas jää kiiltää peilikirkkaana, älä mene sinne.
Kiireisimpien porhaltaessa ohi tunsin mummojen ja pappojen kanssa sielujen sympatiaa.
Siinä köpötellessä tuli mieleen alakouluaika, jolloin potkuri oli varteenotettava vaihtoehto pyöräilylle. Potkuri oli lapsien, mutta myös joka mummon ja papan kulkuneuvo. Siitä sai tukea, ja jos väsytti, niin saattoi istahtaa etupenkille huilaamaan.
Eläkkeellä oleva kaupungin tiemestari Juhani Määttä kertoi, että jalkakäytävien hiekoitus alkoi 80-luvun puolivälissä, jolloin säädettiin laki katujen kunnossapidosta. Potkurit hävisivät.
Määttä muistutti, kuinka lyhyt historia kaupunkiympäristöllä on Kuusamossa. Vielä 1970-luvun alkupuolella ei ollut jalkakäytäviä kuin Kitkantiellä Lopottiin asti ja vähän Ouluntaipaleen alkupäätä. Seuraavat parikymmentä vuotta olivat kiivasta rakentamista. Jalkakäytäviä ja pyöräteitä vedettiin sinne ja tänne.
Jalkakäytävien hiekoitus käy hyvinvointivaltion vertauskuvaksi. Palvelu, josta vähän aiemmin ei osattu haaveillakaan, muuttui hyvin pian saavutetuksi eduksi. Missä se hiekka-auto taas kuhnii!
Hiekoitus käy vertauskuvaksi, kuinka vastuuta vähin erin siirtyi yksilöltä yhteiskunnalle. Jos olisin loukannut polveni 70-luvulla, olisin turvautunut kulkemisissani potkuriin ja eturistisidettä ei olisi korjattu, koska leikkausta ei vielä tunnettu. Tosin vastaavaa vahinkoa ei olisi sattunut, koska sisäliikuntapaikat vielä odottivat rakentajaansa ja salibandy keksijäänsä.
Ja erityisen hyvin hiekoitus käy vertauskuvaksi, kuinka kasvavat toiveemme aina lopulta käyvät yli yhteiskunnan voimavarojen. Täydellistä pitoa kenkieni alle ei voida taata, mikäli valtio ei palkkaa minulle henkilökohtaista hiekoittajaa.
Samalla oma apu eli potkurin käyttö on tullut mahdottomaksi. Rahalla yritettiin ratkaista yksi ongelma, mutta saatiin uusia tilalle.
Olisiko parempi palata lähtöruutuun – tässä ja monessa muussa asiassa yhteiskunnassamme? Hiekoitus lopetetaan, ostamme potkureita, joiden ansiosta liukastelemme vähemmän ja yhteiskunta käyttää säästyneet rahat johonkin tähdellisempään.
Usein kysytään, miksi rahat ennen riittivät ja nyt eivät mihinkään. Yksi vastaus on: ennen tyydyimme vähempään.
Petri Karjalainen