Kolumni

Hil­jai­nen hetki

Varsinais-Suomessa Pöytyällä järjestettiin muutama viikko sitten luvallinen susijahti, jossa kaatui yhden sijasta vahingossa kaksi hukkaa. Toinen sattui olemaan pantakaulainen naaras, jonka joku taho oli määritellyt lauman johtajaksi.

Erään blogin mukaan Luonto-Liiton toimistolla pidettiin tapauksen johdosta hiljainen hetki Auli-suden muistolle. Yhdessä surettiin menetystä ja tarmokkaasti aiottiin jatkaa taistelua uhanalaisten susien puolesta.

Samaisessa kirjoituksessa järjestön pääsihteeri, joka ympäristöasiantuntijaksikin itseään tituleeraa, esitti pontevasti muun muassa, että ”kaatolupien toteuttaminen tulee antaa vain ammattilaisten käsiin pois metsästysseuroilta”.

Me maalaisjuntit täällä periferiassa jouduimme viettämään 570 hiljaista hetkeä viime vuoden aikana. Sen verran pedot tappoivat poroja Kuusamon palkisista ja valtaosan niistä haukkasivat hengiltä hukat. Helevetisti kului hyvää työaikaa hiljaisten hetkien pitämiseen.

Keskisuomalainen kansanedustaja Anne Kalmari kantoi maakuntalehden kolumnissaan huolta maaseudun ihmisistä, joilta ollaan viemässä loputkin vaikuttamismahdollisuudet ja palvelut pois. Kalmari mainitsi kirjoituksessaan heti ensimmäisessä kappaleessa, että ”suurpedotkin nostetaan meitä tärkeämmiksi”.

Siltä se tosiaan tuntuu. Erämaan pedoista on tehty etelän kabineteissa muka uhanalaisia rassukoita, joita pitää suojella enemmän kuin paikallisia ihmisiä ja heidän ikiaikaisia elinkeinojaan.

Minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään suurpetoja vastaan. Yhtään karhua, sutta tai ilvestä en ole ottanut hengiltä, enkä aio ottaakaan, elleivät uhkaa minun koiraani tai muuta omaisuutta.

Mutta sitä vastaan minulla on paljonkin, että petojen ylimitoitetulla suojelulla tapetaan kokonaisia elinkeinoja maaseudulta, jossa muutenkin ihmisten elo on ajettu ahtaalle.

Ja syntyyhän petojen ylisuojelusta myös mittavia taloudellisia menetyksiä valtiolle eli meille veronmaksajille, kun tapetut porot pitää korvata niiden omistajille. Summat nousevat useisiin miljooniin euroihin joka vuosi.

Pahin virhe, mikä nykypäivänä tehdään suurpetojen kanssa on se, että ne totutetaan liiaksi ihmisiin. Villipetojen ruokkiminen maastoon ja nimien antaminen eläimille, joita kukaan ei omista on paitsi hölmöä myös erittäin vaarallista leikkiä.

En halua nähdä sitä päivää, jolloin susi tai karhu raatelee ihmisen hengiltä tämän omaa tyhmyyttään. Viettänevätkö luontoliittolaiset hiljaisen hetken myös silloin ja kenen muistolle?

Jyrki Vendelin