Norjan mielipuolinen massamurha on nostattanut odotetusti monenlaista keskustelua ilmaan. Suomessa välittömästi veriteon jälkeisenä päivänä nousi otsikoihin aselaki, jonka tiukentamisella tietyt tahot uskovat olevan jotakin merkitystä hirmutekojen estämiseksi.
Ulkoministeri Erkki Tuomioja on lehtitietojen mukaan esittänyt, että aseet eivät kuulu suomalaisiin koteihin, vaan ne tulisi säilyttää metsästys- tai ampumaseurojen tiloissa. Olen tähän saakka pitänyt Tuomiojaa viisaana poliitikkona, joka ottaa asioihin kantaa kiihkottomasti ja harkitsevasti, mutta nyt uskoni häneen horjuu kyllä pahan kerran.
Poliisiylijohtaja Mikko Paatero totesi maanantaina televisiohaastattelussa, että aselaki ja Norjan tapahtuman kaltaiset ääriteot ovat hyvin kaukana toisistaan. Kun joku suunnittelee vuosia ääritekoa, siinä ei aselailla ole mitään merkitystä, oli se millainen tahansa. Olen poliisiylijohtajan kanssa täysin samaa mieltä.
Olen harrastanut metsästystä kohta 40 vuotta ja kilpa-ammuntaakin toistakymmentä vuotta. En ole koskaan törmännyt harrastusteni parissa yhteenkään ihmiseen, joka olisi jollakin tavalla epävakaa tai pieninkään uhka yhteiskunnalle. Päinvastoin noissa piireissä tiedetään parhaiten, kuinka aseita tulee käsitellä, ettei niistä ole vaaraa kenellekään.
Norjan tragedian jälkeen monet päättäjät keskittyvät tyypilliseen tapaan taas aivan vääriin kysymyksiin. Ei ole mitään hyötyä miettiä massamurhaajan käyttämiä rikoksentekovälineitä, koska niitä on maailma tulvillaan ja rikolliset saavat niitä aina käsiinsä, vaikka ne olisivat kymmenien lukkojen takana.
Huomattavasti hyödyllisempää olisi etsiä todellista vastausta siihen, mikä tekee ihmisestä niin epätoivoisen mielipuolen, että hän on valmis murhaamaan kylmäverisesti muita ihmisiä.
Koulusurmat Suomessa ja Norjan veriteko ovat äärimmäisen vakavia oireita tämän päivän yhteiskunnan vinoumista. Vielä parisenkymmentä vuotta sitten vastaavanlaisia tekoja ei ainakaan Pohjoismaissa tarvinnut pelätä lainkaan, vaikka silloinkin aseita oli tarjolla aivan samalla tavalla ja jopa helpommin.
Mikä on mennyt vikaan? Olisiko meidän syytä katsoa peiliin ja pohtia vakavasti, löytyisikö sieltä vastauksia ongelmiin, joita yhä enenevässä määrin yhteiskunnassamme ilmenee?
Tämä länsimainen yhteiskuntamme on monella tavalla vakavasti sairas. Ja sairas yhteiskunta tuottaa aina sairaita yksilöitä. Nykypäivän ihminen toimii niin monissa asioissa normaalin luonnonjärjestyksen vastaisesti, että joidenkin sietokyky ylittyy. Joskus liian paljon.
Kuinka suuren hinnan olemme valmiit maksamaan siitä, että nykyisen kaltaisen yhteiskunnan nimissä lähes kaikki ihmiskuntaa koskevat peruskysymykset käännetään päälaelleen? Minun pahin pelkoni on, että olemme maksaneet siitä vasta pienen osamaksun.