Suomen jalkapallomaajoukkueen, eli Huuhkajien, seuraaminen on tuskaista touhua. Näin karsintojen alussa yleensä vielä jaksaa innostua ja uskoa mahdollisuuksiin, mutta tällä hetkellä tulevan maajoukkuetauon pelit tuntuvat välttämättömältä pahalta.
Huuhkajat ovat jopa omalla vähemmän menestyksekkään historiansa mittarilla aallonpohjassa. Vastaan asettuvat kesän em-kisoissa mainetta niittäneet Islanti ja Kroatia. Huuhkajat ovat tähän mennessä jo ehtineet tuhria tilaisuuden ottaa kolme pistettä kotipelissään Kosovoa vastaan. Kosovoa, joka pelasi kaikkien aikojen ensimmäisen virallisen maajoukkuepelinsä, ja jonka päävalmentaja ei tiennyt vuorokausi ennen peliä ketä pelaajia hänellä olisi käytössään.
Huuhkajien otteita olen seurannut aktiivisesti Ranskan mm-kisojen karsinnoista. Kyseiset karsinnat päättyivät Suomen osalta maan jalkapallohistorian katkerimpaan tasapeliin Unkaria vastaan.
Syksyllä 1997 kaatosateessa pelatussa Unkari-ottelussa Suomi oli voiton päässä jatkokarsinnasta. Johtomaalin teki Antti Sumiala, ja Suomi vaikutti kerrankin onnistuva tiukassa paikassa. Kunnes lisäajan lopulla Unkari sai kulmapotkun, jonka Suomi onnistui sähläämään viiden suomalaisen pelaajan kautta omaan maaliin. Sami Mahlio sai kosketuksen palloon vielä maaliviivalla, mutta onnistui potkaisemaan pallon suoraan maalivahti Teuvo Moilasen jalkaan, josta se kimposi maaliin. Tuntui, että suomalainen jalkapallo olisi kuitenkin nousussa.
Seuraavan kymmenen vuoden aikana Suomi pelasi useita karsintoja, joissa ei toki päästy tavoitteeseen, mutta joukkueessa oli kuitenkin potentiaalia. Oli tunne, että onnistuessa kisapaikka olisi mahdollinen.
Sami Hyypiän ja Jari Litmasen johtama Suomen jalkapalloilun kultainen sukupolvi oli täynnä tärkeissä rooleissa hyvissä eurooppalaisissa seuroissa pelaavia pelaajia. Mikael Forssell ja Jonatan Johansson paukuttivat maaleja Valioliigassa, samassa liigassa jossa pelasi kaksi suomalaista ykkösmaalivahtia Antti Niemi ja Jussi Jääskeläinen. Bundesliigassa vaikutti laituri Mika Nurmela ja toisen laidan kiituri Joonas Kolkka kiersi useita eurooppalaisia laatuseuroja. Oli nuori Eremenko, oli Teemu Tainio. Tuntui että oli nostetta.
Toki tälläkin aikakaudella oli spektaakkelimaisia epäonnistumisia, kuten Saksan karsintojen surullisenkuuluisa Tshekki-ottelu, jossa ottelun viimeisellä minuutilla Shefki Kuqi ensin puskee tyhjän maalin edestä kohti tilanteesta ulos pelattua maalivahtia ja seuranneesta hyökkäyksestä Tshekki teki voittomaalinsa.
Vielä Roy Hodgsonin johdolla Suomi oli maalin päässä jatkokarsinnoista. Mutta, tässä nykyisessä alhossa menestys on sitä, että ei jäädä lohkon viimeiseksi. Lohkossa jossa pelaa edelleen myös Kosovo, joka tosin kävi hakemassa jo tärkeän vieraspisteen Suomesta. Toki yksi peli voi muuttaa kaiken. Jos Jolle Pohjanpalo väläyttelee tehojaan Islannissa ja Suomi voittaa palannee toivokin karsintojen suhteen välittömästi.
Ps. Onneksi en kannata Englannin maajoukkuetta. Silloin kun Englanti ei ole kesäkisojen suurin vitsi hoitavat joukkueen päävalmentajat tunaroinnin. Glenn Hoddlen ja Svennis Erikssonin mediakatastrofien jälkeen olisi luullut, että Englannin jalkapalloliitto harkitsisi kaksi kertaa kenet palkkaa. Kuitenkin siellä päädyttiin palkkaamaan aidossa Brexit-hengessä peribrittiläinen valmentaja Big Sam Allardyce luotsaamaan maajoukkuetta.
Kuitenkaan brittijalkapallon ystävien kärsimys ei loppunut vielä tähän. Allardyce sai potkut yhden virallisen pelin jälkeen, kun hän oli humalassa kehuskellut valepukuisille toimittajille, kuinka hän voi auttaa heitä kiertämään Valioliigan siirtosäännöksiä. No, ainakin voittoprosentti oli hyvä.