Alakerta | Aleksanteri Pikkarainen / aleksanteri.pikkarainen@gmail.com
Eilinen työpäivä alkoi raskailla, joskin odotetuilla uutisilla. Viimeinen elossa ollut isovanhempani nukkui pois. Äitini vietti viimeiset hetket mummon vierellä. Lähtö tuli hiljaa ja kauniisti.
Vuodet pappani kuoleman jälkeen olivat mummolle raskaita. Terveys heikkeni pikkuhiljaa, mikä kalvoi selvästi aktiivisen ihmisen mieltä. Päästään mummo oli terävä loppuun asti, ja juttu luisti aina kun mummolassa pääsin vierailemaan.
Näinhän se monen vanhuksen kohdalla menee, kun nykylääketiede pitää ihmisiä hengissä kyllästymiseen asti. Mummon poismeno oli helpotus paitsi meille läheisille, varmasti eniten hänelle itselleen.
Olen onnekas, että mummo oli elämässäni läsnä näinkin pitkään. Hän näki minun pääsevän ylioppilaaksi, lukevan ammattiin ja kasvavan aikuiseksi asti. Mummo kannusti meitä lapsenlapsia ja olimme aina tervetulleita mummolaan.
Meillä oli juuri sellainen mummola kuin sen kuuluu ollakin. Vanha talo maalla navettoineen ja pihasaunoineen. Mummo eli loppuun asti perinteisellä elämäntyylillä, eikä juuri välittänyt nykyajan turhista hömpötyksistä.
Vaikka mummo ja pappa ovat poissa, eivät muistot lapsuuden kesistä maalla haihdu mielestä koskaan. Kun mummo jäi eläkkeelle ja lehmät vietiin teuraaksi, kysyin häneltä, että etkö sinä mummo voisi ottaa niitä lehmiä mukaan sinne eläkkeelle? Ei se tainnut onnistua.
Vain yhden ainoan kerran pihaleikkien tiimellyksessä suutuin mummolle ja sanoin ruman sana. En minä sitä kuitenkaan oikeasti tarkoittanut.
Mummolla oli paljon ystäviä. Hän kertoi aina vähän piruillenkin, kuinka se ja se rouva oli käynyt kylässä avautumassa epäonnistuneesta laihdutuskuuristaan. Noilla kyläilyreissuilla tuskin ainakaan pääsi laihtumaan, sillä sen verran koreaksi mummo aina pöydän laittoi. Hän jaksoi aina olla iloinen hyvästä ruokahalustani. Toivon perineeni edes osan mummon mainiosta huumorintajusta.
Myös lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia mummolle siunaantui pitkä liuta. Meistä hän sai varmasti iloa viimeisiin päiviinsä asti. Lähempänä asuvat serkkuni auttoivat mummoa arkisissa askareissa hänen kuntonsa heiketessä. Ainakaan mummon ei tarvinnut hiipua pois yksin.
Pitäkää huolta läheisistänne, sillä he eivät ole täällä ikuisesti.
Aleksanteri Pikkarainen