Suomalaisessa perheessä voidaan hyvin ja hyvin huonosti. Perheiden jakautuminen hyväosaisiin ja eri tavoin pahoinvoiviin kärjistyy entisestään. Näitä tuttuja lauseita kertoo Kelan tutkimusosaston ja opetus- ja kulttuuriministeriön vastikään julkaisema Perhepiirissä-kirja.
Kelan tutkijoiden Ulla Hämäläisen ja Olli Kankaan toimittamassa kirjassa kuvataan, miten lapset, nuoret ja perheet voivat Suomessa. Monitieteisessä tutkijoiden puheenvuorossa suomalaisen perheen arkea käsitellään eri näkökulmista. Miten sosiaaliturva määrittelee perheen? Kuka perheeseen tuo rahat ja kuka päättää niiden käytöstä? Miten käy lasten ja lähivanhemman taloudelle, kun perhe hajoaa? Miten nuorten ajankäyttö on muuttunut? Miten lapsuuden vaikeat tapahtumat heijastuvat terveyteen ja hyvinvointiin aikuisena?
Tutkimus on osa eri hallinnonalojen yhteistyötä lisäävää, Kuusamossakin toteutettua lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelmaa.
Yhtenä teemana kirjassa on lasten ja nuorten psyykenlääkitys. Alueellinen eriarvoisuus korostuu mielenterveyden hoidon käytännöissä.
Tutkimuksen mukaan nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden psyykenlääkkeiden määräämiskäytännöissä ja todennäköisesti myös hoitoresursseissa on huomattavia alueellisia eroja. Hoito ja hoitokäytännöt vaihtelevat siis riippuen siitä, missä satut asumaan.
7–15-vuotiaiden psyykenlääkitys on Suomessa harvinaista, mutta psyykenlääkkeiden käyttö yleistyy nopeasti 15 ikävuoden jälkeen. Erityisen suuria käyttäjämäärät yli 15-vuotiaiden ikäryhmässäkään eivät kuitenkaan kansainvälisessä vertailussa ole.
Lastensuojelun huostaanottoja ja niiden vaikutuksia perheeseen ja nuoren tulevaisuudenkuviin on Kelan tutkimuksessa käsitelty laajasti.
Kodin ulkopuolelle sijoitettujen ja huostaanotettujen lasten vanhemmilla on huomattavia ongelmia työmarkkinoille kiinnittymisessä, terveydessä ja toimintakyvyssä. Vanhemmat kärsivät useimmiten köyhyydestä, ja he ovat vahvasti riippuvaisia sosiaaliturvasta. Vanhempien työttömyys-, toimeentulo- ja terveysongelmat jopa lisääntyvät lapsen huostaanoton jälkeen.
Olisi tarpeen kehittää uusia toimintatapoja vanhempien elämäntilanteiden tukemiseksi ennen ja jälkeen lapsen sijoittamista tai huostaanottoa.
Kuten monessa muussakin, ennaltaehkäisevä hoito ja perheiden tukeminen olisivat ensisijaisen tärkeitä. Nopealla puuttumisella ongelmat eivät ehtisi paisua kohtuuttomiksi ihmisen kantaa.