Pitäisi kait kriisiä pukata. Tasakymmenet tuli vastaan ja jos naistenlehtiä on yhtään uskominen, olisi nyt aika kriisiytyä oman ikänsä ja elämänsä kanssa.
Lehdet kertovat kilvan vinkkejä ikäkriisin selvittämiseen ja selättämiseen. Pidetään ihan itsestään selvänä, että ihmisellä pitää olla ainakin pieni paniikin paikka uuden vuosikymmenen vaihtuessa.
Olenko sitten epäonnistunut, jos ahdistusta ei kuulu? Ei tullut kriisiä kolmikymppisenä eikä sitä kuulu nyt nelikymppisenäkään. Muhiiko se vielä pimennossa vai pääseekö peto irti vasta viisikymppisenä?
Ikäkriisi voi olla epämääräistä tyytymättömyyttä tai suoranaista kauhua vanhenemisesta ja oman elämän kulusta. Jollekin kriisi laukeaa ensimmäisestä harmaasta hiuksesta tai viimeistään, kun kasvojen rypyt ovat tuplaantuneet.
Isoja muutoksia on luonnollista pysähtyä pohtimaan. Ikikriisiä paremmin voisi kuitenkin puhua elämän taitekohdista, jolloin katsomme samaan aikaan eteen- ja taaksepäin. Aika ajoin on hyvä päivittää itsemme kanssa väliaikatietoja siitä, mitä olemme tehneet ja mihin suuntaan haluamme seuraavaksi.
Meistä jokainen käsittelee elämässä tapahtuvia muutoksia omalla tavallaan. Yhtä lailla kukin suunnittelee tulevaa eri tavalla. Jos elämäänsä suunnittelee hyvin tiukasti eivätkä suunnitelmat syystä tai toisesta menekään itselle laaditun viisivuotissuunnitelman mukaan, voi olla, että pettymyksiä tulee enemmän.
Pettymyksetkään eivät ole välttämättä pahasta. Tyytymättömyys voi puolestaan antaa pontta ja rohkeutta muuttaa asioita elämässä.
Ikääntymisestä ja iästä ei tarvitse tehdä liian isoa numeroa. Sehän lienee niitä harvoja asioita, jossa olemme kaikki tasa-arvoisia. Jokainen meistä ikääntyy vuoden kerrallaan.
Harmaita on löytynyt jo pitemmän aikaa ja tajuan, etten ole enää yhtä notkea ja nopea kuin nuorempana. Rypytkin vain syvenevät. Jostakin kuitenkin kumpuaa myötätuntoa omaakin vanhenemista kohtaan. Jatkuva muutos on vääjäämätön osa elämänkulkua.