Karkasin lämmöstä jäähdyttelemään Suomeen muutamaksi viikoksi ja oli kyllä ihana reissu! Tein kaikkia niitä asioita, joista olin haaveillut täällä kuukausien ajan. Kävin hiihtämässä lähes 50 km ja kaaduin vain kerran! Pilkillä kävin neljä kertaa ja sain saaliiksi kaksi pientä ahventa. Hyvä minä! Söin monta sipsipussia, Mexicana-pitsaa ja Pätkistä. Nukkumaan menin onnellisena tietäen, että näkisin taas aamulla äidin ja isin. Viikkojen hujahdettua liian nopeasti palasin takaisin nopeatempoiseen arkeeni rentoutuneena ja onnellisena niistä yhteisistä hetkistä, joita sain läheisteni kanssa viettää.
Palatessani Brasilian kotiin, oli vastaanotto tyypillisen brasilialainen eli ylenpalttisen tunnepitoinen. Huudahdukset ja voivottelut kuten ”Kuolin melkein ikävään”, ”Me rakastetaan sua niin paljon!” ja ”Älä jätä meitä enää näin pitkäksi aikaa yksin pliis” tuntuvat vähän liioitetuilta, kun olinhan poissa vain viisi viikkoa. Tätinikin aina muistuttaa, että ei ikävään kuole, vaikka välillä se pahalta tuntuukin. Brasilialaiset omien sanojensa mukaan kuitenkin kuolevat (ilmaus ”morrer de saudades”). Toinen sanonta ”matar saudades” eli tappaa ikävää kuulostaa myös dramaattiselta. Päätin, että ikävän tehokkaaksi tappamiseksi voisin tuoda mukanani vähän tuliaisia!
Brasilialaiset rakastavat antaa ja saada lahjoja. Oli kyseessä sitten 1- tai 31-vuotissyntymäpäivä, synttärisankari hukutetaan lahjoihin. Lahjat valitaan saajalleen huolella ja ajatuksella. Suomessa on tyypillistä antaa vähän vanhemmalle juhlijalle esimerkiksi lahja 50 euron setelinä. Brasiliassa ei kannata yrittää samaa missään nimessä. Reaktio olisi pettymys ja ajatus siitä, ettei lahjanantaja rakastakaan, kun ei ole viitsinyt ostaa lahjaa. En siis vienyt euroja tuliaisiksi, vaikka ne olisivatkin varmasti kelvanneet talouskriisin ahdingossa kamppaileville brasilialaisille, jolloin minun rakkauttani ei ehkä oltaisikaan kyseenalaistettu. Toin sitten mukanani kilokaupalla Fazerin suklaata ja jännitin koko 30-tuntisen matkan ajan, että eiväthän ne Fazerin siniset levyt vain sula matkalaukkuun. Enhän voinut antaa rakkauteni sulaa yhdeksi mössöksi!
Voi sitä riemua, kun luettiin suklaalevyn tuoteselostusta yhdessä suomeksi ja annettiin ensin yhden palan sulaa kielen päälle. Sitten pitikin jo ahmia kokonainen rivi. Tunsin onnistuneeni! Suklaat sulivat vasta saajiensa suussa ja kaikki sortsit mahtuivat sittenkin jalkaan ahdettuani ne vähän puoliväkisin. Se oli toinen huolenaiheeni, josta äidille moneen kertaan murehdin syödessäni illan kolmatta iltapalaa.
Suklaalevyt taltioituivat lukuisina päivityksinä ja kuvina sosiaaliseen mediaan. Niiden saamia tykkäyksiä laskettiin kilpaa ja tyhjät käärepaperit otettiin tietysti jemmaan. Mussuttaessani sukulakuja, jotka eivät kelvanneet ilokseni kenellekään, katselin ympärillä oleviani ihmisiä. Brasilialaisten ilo pienistä asioista jaksaa aina ihastuttaa. Niin pieni vaiva minulle, mutta sitäkin ikimuistoisempi hetki heille. Tuo ihminen on muistanut minua siellä toisella puolella maapalloa. Olen tärkeä ja rakastettu.
Brasilialaiset osoittavat kiintymystään jatkuvasti sanoilla ja teoilla. Sanotaan, että tykätään ja ollaan kaivattu. Erotessa heitetään ”Fica com Deus!”, joka tarkoittaa ”Ole Jumalan kanssa!” Toisia ei haukuta, eikä solvata. Kanssaihmisille ei haluta olla ilkeitä tai loukata ketään, koskaan. Se on rumaa, huonoa käytöstä, jota sietää hävetä. Suomessa on tapana perustella kehujen tai välittämisen sanojen puuttumista sillä, että kyllähän se toinen tietää sanomattakin. Sehän on ihan hölmöä! Mitä enemmän puhutaan toisista hyvää ja halataan, sen helpommaksi eläminen muuttuu ja oma olo kevenee. Vaikka perheeni ja lähipiirini varmasti tietävätkin, niin en silti koskaan aio jättää sanomatta sitä tärkeintä. Rakastan teitä ja välillä tuntuu, että kuolen ikävään!