Irja päätti ostaa Lo­hi­ran­nan koulun pa­ri­kym­men­tä vuotta sitten, jotta sen elämä säi­lyi­si: "Tämä on rakas har­ras­tus, kaikki minun ul­ko­maan­mat­kat"

Irja Lohilahti ja osa hänen vanhojen kirjojen kokoelmastaan Lohirannan koulun alaluokassa. Käsissään Lohilahti pitelee Hyvä mieli kuin harakalla -kirjaa. Lohilahden mielestä vanhalla koululla on tilaa luovuudelle ja ihmisten kohtaamiselle.
Irja Lohilahti ja osa hänen vanhojen kirjojen kokoelmastaan Lohirannan koulun alaluokassa. Käsissään Lohilahti pitelee Hyvä mieli kuin harakalla -kirjaa.
Irja Lohilahti ja osa hänen vanhojen kirjojen kokoelmastaan Lohirannan koulun alaluokassa. Käsissään Lohilahti pitelee Hyvä mieli kuin harakalla -kirjaa.
Kuva: Sanna Karjalainen

Lohirannan koulun sisäänkäyntiä vastapäätä olevan yläluokan pönttöuunissa rätisee tuli. Lämmitys on tarpeen, sillä tuona heinäkuisena aamuna lämpötila on hyvinkin alle kymmenen.

Väliovi vieressä olevaan alaluokkaan on auki, niin kuin lähes aina nykyään. Kun koulu oli vielä toiminnassa, ovi jakoi tilan kahteen luokkahuoneeseen. Alaluokan puolella näkyy kirpputori ja roppakaupalla kyläläisten vanhoja kahvipannuja, kuppeja ja kahvipannun suojia. Niistä on koottu näyttely.

Sekä ala- että yläluokan takaseinät kiinnittävät huomion. Molemmat ovat kirkkaankeltaiset. Joku voisi kuvailla väriä räikeäksi. Niillä seinillä oli aikoinaan liitutaulut ja opettajankoroke eli kateederi.

– Siihen aikaan opettajan piti olla ylempänä. Tuota keltaista minä olen aina vähän ihmetellyt, mutta vasta luin jostain, että se on sellainen väri, jonka pitäisi parantaa oppimista!, kertoo koulun omistaja Irja Lohilahti.

Lohilahti tulee koululle aamulla aikaisin sytyttämään tulen uuniin ja tekemään muita ylläpitoaskareita. Vuonna 2000 hän osti Posion kunnalta rakennuksen, jossa aloitti oman koulutaipaleensa 1959.

– Ensimmäinen työ, jonka tein koulun ostettuani, oli "Lohirannan ala-aste" -viitan poisto. Minä vihaan sitä nimeä! Koulu on koulu eikä mikään aste. Siksi tilalle tuli tuo tienviitta, jossa lukee Lohirannan koulu.

Koululle kääntyvän risteyksen tienviitan Lohilahti on nyt virittänyt lähes maan tasalle vanhalla rautatelineellä. Viittaa kannatteleva pylväs taipui ja taipui kovien myrskyjen sekä liian läheltä ajavien aura-autojen vuoksi kunnes se katkesi.

Kun suuret ikäluokat tulivat kouluikään, Suomessa rakennettiin runsaasti kouluja useisiin kyliin. Tuolloin, vuonna 1950, alkoi myös Lohirannan koulun rakentaminen. Ennen koulurakennuksen tuloa kylän lapset kävivät koulua kahdessa eri pirtissä Lohirannan Kallioisessa.

Enimmillään koululla oli reilu seitsemänkymmentä oppilasta 50- ja 60-luvun vaihteessa. Sen jälkeen koulun oppilasmäärä väheni tasaisesti, kunnes kylän lapset siirrettiin Vasaraperän kouluun vuonna 1992. Nyt kouluikäisiä lapsia on kylässä vain kourallinen.

Sähköt koulu sai 1953, mutta juokseva vesi taloon tuli vasta 70-luvun puolivälin jälkeen.

– Tuo eteinen oli ennen 70-luvun remonttia paljon isompi ja siinä oli vielä silloin puutyöluokka. Siellä oli isot halkolaatikot, joiden päällä oli vesivadit, joissa kaikki oppilaat pesivät kädet. Kaikki siinä samassa vedessä! Ei paljon kannettu hygieniasta huolta silloin.

Lohilahden mainitsemassa 70-luvun remontissa kunta laittoi koulun pinnat uusiksi – 70-luvun tyyliin tietysti. Luokkahuoneissa on nyt laattalattiat alkuperäisten lankkujen päällä ja seinien puolipaneelit ovat poissa. Vanhaa pintaa ei juuri ole enää jäljellä.

– Onneksi on nuo uunit säilytetty, Lohilahti huokaa.

Eteisestä Lohilahti poisti lankkujen päälle laitetut laatat viime vuonna. Siniharmaaksi maalatun lankkulattian peittävät osin nyt lukuisat räsymatot, joten eteisessä on huomattavasti enemmän 50-luvun tuntua kuin luokkahuoneissa.

– Luokistakin olisi tarkoitus poistaa laatta, mutta tuo eteinenkin oli kauhea työ! Kun tämän rakennuksen lämpimänä pitäminenkin on aika kallista, en pysty remonttia kuin pikkuhiljaa tekemään, Lohilahti summaa.

Vaan miksi kylältä jo 16-vuotiaana lähtenyt ja vasta vuonna 1995 sinne palannut Lohilahti halusi alunperinkään ostaa koulun Posion kunnalta?

– Kai minä toivoin, että täällä jatkuisi elämä. Kävin 90-luvulla lakkautetussa ja autioituneessa koulussa Pudasjärvellä. Silloin alkoi tuntua, että joku päivä minä voisin omistaa koulun ja estää sitä menemästä huonoon kuntoon.

Toive koulun elämän jatkumisesta käy järkeen, sillä Lohilahti viihtyi rakennuksessa lapsena paitsi koulussa myös vapaa-ajallaan. Pihalta katsoen koulun vasemmassa päädyssä asuivat nimittäin Lohilahden ja hänen siskonsa Kertun leikkikaverit, Saarisen tytöt. He olivat Lohirannan koulun opettajien Hellevi ja Heikki Saarisen lapsia. Karjalasta kotoisin olevat Saariset tekivät koululla lähes koko elämäntyönsä. Nyt Lohilahti vuokraa entistä Saaristen asuntoa kolmihenkiselle perheelle.

Lohilahti itse ei rakennuksessa asu. Pihan peltojen tuolla puolen Lohilahdella on pieni koti, jossa hän elelee siskonsa kanssa.

Koulurakennus vaatii kuitenkin yhtälailla ylläpitoa ja rahaa kuin omakotitalo, ikänsä vuoksi ehkä enemmänkin. Lapsia Lohilahdella ei ole, joten eläkeläinen pitää huolta koulusta pääosin yksin.

– Kun näyttelyiden ja kirpputorien yhteydessä on kahvilatoimintaa, ovat maatalousnaiset siinä hirveän iso voimavara! Myös hirvimiehet talkoilevat halkoja tänne toisinaan. Talkooapua olen kuitenkin hirmuisen arka tarvittaessa pyytämään.

Yritystä Lohilahti ei koskaan ole ajatellut koululle perustavansa. Kun hän osti koulun, kiersi huhu, perustaako hän rakennukseen vanhainkodin.

Lohilahden mielessä on kuitenkin muhinut haave, jonka hän haluaisi toteuttaa, jos tilanne joskus sallii.

– Tähän koululle voisi majoittaa turisteja ja he voisivat käydä tässä kylällä retkillä, marjassa ja kalassa. Sellaista pienimuotoista lähimatkailua. Yksin en kaikkea siihen pystyisi tekemään, ja minulla on niin huono kielitaito, että pitäisi vissiin suomalaisia turisteja olla, Lohilahti nauraa.

Koulun elämä on ainakin vielä pysynyt yllä, vaikka päivittäistä ihmiskuhina ei enää olekaan. Vuoteen 2004 asti koululla oli kylän omat joulujuhlat, jonka näytelmiin osallistuivat niin aikuiset kuin lapsetkin. Joulujuhlatoiminta kuitenkin hiipui, kun kylällä ei ollut enää tarpeeksi lapsia.

Lohirannan koululla on tapahtumia keskimäärin kerran kuukaudessa. Siellä pidetään näyttelyitä, kokouksia ja koulutuksia. Aikoinaan rakennusta kutsuttiin vitsikkäästi Lohirannan akatemiaksi.

– 2000-luvun alulta on kolme vieraskirjaa täynnä. Meillä pyöri muutama vuosi sitten myös suosittu eläkeläisten virkistyspäivä: vanhanajan koulupäivä. Siinä pidimme aamuhartauden, jumpat ja historian tunnilla kerroimme Lohirannan historiaa. Tämä ympäristö saa aikaan halun muistella, ja koulu jos mikä herättää kaikissa monenlaisia muistoja, Lohilahti kuvailee.

Kuten arvata saattaa, Lohilahden omat muistot kouluajoista ovat pääosin hyviä. Yläluokan nurkassa on kuitenkin vanha ja korkea puukaappi, jossa on eräs Lohilahden epämiellyttävä koulumuisto: pesäpallomaila ja räpylä.

– Liikuntaa minä inhosin, koska minut aina valittiin joukkueeseen viimeisenä. Vaan olen minä elämäni aikana päässyt muihin joukkueisiin ja ihan menestynytkin niissä. Kaikilla on huonojakin muistoja kouluajoilta, mutta minusta niistä pitäisi pyrkiä eroon, Lohilahti maalailee.

Vierailevia kyläläisiä ja turisteja käy koululla nyt huomattavasti vähemmän kuin 2000-luvun alkupuolella. Sen myötä myös tapahtumia on harvemmin.

– Vaikka en ole kovin sosiaalinen, ajattelen, että yhteisöllisyys on tärkeää ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Jos vanhemmat ihmiset erakoituvat täällä koteihinsa, terveys heikkenee. Kynnys tulee kamalan korkeaksi, jos ei käy muualla kuin terveyskeskuksessa.

Lohilahden toiveissa on, että kyläläiset ideoisivat yhdessä ohjelmaa koululle, jotta se edelleenkin jatkaisi elämäänsä ja säilyisi yhteisöllisyyden tyyssijana. Kohtaamispaikkana koulu toimii vielä, sillä siellä on kerran kuussa kyläläisten porinapiiri, jossa juodaan päiväkahvit, jutellaan ja joskus pelataan tietokilpailuakin.

– Paljon tuossa ajaa ja käy kääntymässä autoja, mutta ihmiset eivät tule sisälle. Kyllä tänne saa tulla tutustumaan, ja minä voin keittää kahvit. Joskus olen miettinyt, olenko itse aiheuttanut sen, etteivät kyläläiset täällä enää niin paljon käy, Lohilahti pohtii.

Koululla on tilaa päästää luovuus valloilleen, ja vastuiden lisäksi myös siitä syystä Lohilahti viettää koululla pitkiä aikoja päivittäin.

– Niin kuin näkyy, minä tykkään sisustella ja laitella. Tänne on kerääntynyt tavaraa aivan hirveästi, mutta kaikki paitsi nämä kaksi kahvipöytää ovat kierrätystavaraa. Olen täällä monesti aivan yksinkin: teen käsitöitä, kirjoittelen ja hoidan luottamustehtäviä, neljättä kautta Posion kunnanvaltuustossa istuva Lohilahti kertoo.

Yksi Lohilahden keräilykohde on vanhat kirjat. Hän tilaa niitä netistä ja ostaa kirpputoreilla. Agatha Christien, Mary Stewartin ja monen muun teoksia hän on koonnut molempien luokkahuoneiden keltaisille seinustoille pystytetyille kirjahyllyille. Kyläläiset voivat halutessaan lainata kirjoja koululta, mutta kauheasti ne eivät hyllyistään liikahda.

Koulun Lohilahti aikoo pitää visusti omistuksessaan niin kauan kuin vain voi.

– Hullunahan minua pidettiin, kun tämän ostin. Ehkä pidetään vieläkin, mutta yhtään en ole katunut. Tämä on rakas harrastus, kaikki minun ulkomaanmatkat.

Koska koulu on niin keskeinen osa Lohilahden elämää, ajatus sen myymisestä vetää puheliaan naisen hiljaiseksi ja mietteliääksi.

– Toivottavasti ei vielä pitkään aikaan tarvitse tämän myymistä ajatella. Minua eivät valtuustosalit inspiroi, ja kun pitää luoda uutta, ympäristön täytyy olla inspiroiva. Tämä on minulle sitä. Kai se on tuo keltainen väri.