Rippikoulu, tuo kasiluokan jälkeisen kesän merkkipaalu, esitteli minulle taas uusia puoliaan, kun uusin leirin isosen ominaisuudessa heinäkuussa. On kiinnostavaa, kuinka erilaiselta aivan saman kaavan mukaan menevä leiri voikaan näyttää, kun sitä katsoo eri näkökulmista.
Kun valmistauduin omaan leiriini, en ollenkaan tiennyt, mihin olin ryhtymässä. Jännitin kamalasti ja perille saavuttaessa yritin esittää mahdollisimman reipasta. Isosena minun osani oli sen sijaan rauhoitella hermostuneita leiriläisiä ja yrittää saada heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi.
Etukäteen isosena olo tuntui hassulta ajatukselta, koska jossain aivojen taka-alalla mielessä oli koko ajan se, kuinka omalla rippileirilläni tarkkailin isosiani. Silloin he vaikuttivat niin vanhoilta ja kypsiltä, että epäilin koskaan pystyväni selviämään leiristä kunnialla. Edelleenkään en ole vanha, enkä kypsä, mutta ensimmäinen leirini osoitti ainakin sen, että kenestä vain on isoseksi, jos tahtoa riittää - omalla tavallaan jokainen niitä hommia tekee.
Vaikeimpia asioita isosena toimimisessa olivat kipeäksi tuleminen kesken leirin ja riittämätön olo, kun kaikkeen ei voinut aina vaikuttaa. Silloin paras lohtu oli ihanien isoskavereiden ja vetäjien tuki, ja sympaattiset leiriläiset. Leiriläisenä taas haastavinta oli alkuleiristä vaivannut epävarma olo, joka helpottui nopeasti, kun tutustui muihin leiriläisiin ja huomasi, että heitäkin jännittää.
Palkitsevinta isosena olemisessa oli leirin lopuksi saatu hyvä palaute ja se, kun jännittävien, ja isosten kannalta työntäyteisten ensimmäisten päivien jälkeen entuudestaan toisilleen vieraat leiriläiset käyttäytyivät jo melkein kuin vanhat kaverukset. Oli mahtavaa, mutta myös vähän haikeaa huomata, kuinka heille alkoi muodostua omia sisäpiirin vitsejä ja kuinka he alkoivat pikku hiljaa hakeutua viettämään aikaa leiriläisporukalla ilman meitä isosia.
Rippikouluun tai Prometheus-leirille osallistuu vuosittain noin 50 000 15-vuotiasta eli noin 86 prosenttia ikäluokasta. Jokaisella heistä on omat syynsä lähteä leireilemään. Yksi etsii uusia ystäviä, toinen hienoa kokemusta ja kolmas haaveilee rippijuhlan lahjapöydästä.
Suomessa järjestetään monenlaisia ripareita. On johonkin teemaan painottuvia leirejä, päivärippikouluja, uskonnollisiin yhteisöihin sitoutumattomia Prometheus-leirejä ja ihan vain perinteisiä rippileirejä, joita varmaankin järjestetään joka seurakunnassa. Riparin ydintä on sosiaalinen puoli ja uusiin tyyppeihin tutustuminen. Leiri voi olla yksi elämän mahtavimmista kokemuksista, niin kuin omani. Toisaalta, jos se ei olekaan oma juttu, ei se ota jos ei annakaan.
Tämän kolumnin päätöksen virkaa toimittaa runonkuvatus, jonka menin leiri-innon vallassa lähes syyntakeettomana kauppaamaan toiseksi viimeisen illan lähetyshuutokaupassa nimeltämainitsemattomasta summasta. Siis hei vaan sinä rohkea pikkuiseni, joka etsit tätä Koillissanomien verkkosivulta, tässä se viimein tulee!
Hieno leiri oli meillä,
kun törmäsimme elämän teillä.
Olet hauska, fiksu ja reilu,
retkipäivänä sujui myös urheilu.
On onnea huomata miksi,
sä tulit mun kaveriksi.