Alakerta |Milla Koramo/toimitus@koillissanomat.fi
Aina tiettyyn aikaan vuodesta kiitollisuus valtaa mieleni. Vaikka koetan pyristellä vastaan, lääkäri on jo todennut taudin parantumattomaksi. Diagnoosini on turha ja tarpeeton kohteliaisuus. Näin talvisin tautini oireet vain pahenevat ja aiheuttaa kummastusta kanssaihmisissä. Aivastitko? Terveydeksi siis! Liukastuitko? Ei kai sattunut? Jatketaanko nyt eteenpäin?
Tiedän etteivät muut jaksaisi aina vastata kohteliaisuuksiin. Vaatimus on aika suuri, sillä tarpeeton kiittely vie aikaa ja vieraannuttaa muista. Monikaan ei viihdy seurassa, jossa joka toinen sana on kohteliaisuus. Vaan kun en osaa lopettaakaan.
Olen kohteliaisuudessani peräti riippuvainen. Saan selittämätöntä mielihyvää siitä, että kiitän ruuasta, sanon huomenta tai sen jo kirosanaksi muodostuneen terveydeksi. Tauti on pahimmillaan jopa tarttuva. Joskus se on hetkittäin levinnyt jopa yhdestä kiitoksesta, ja sen seuraksena jokainen viluisa törskähdys voi saada aikaan terveydeksi- ja kiitosvyöryt. Joskus se ihan pelottaa.
Sairaus kiusasi minua lapsena. Silloin tilani oli vielä pahemmanlaatuinen, sillä koin suunnatonta nautintoa vain sanoessani päivää vastaantulijoille. Aluksi vanhempani luulivat, etten vain nuoruuttani ollut ymmärtänyt tilanteen outoutta. Turhaan minulle kerrottiin, että moiset huutelut häiritsevät kunnollisia ihmisiä, jotka vain haluavat rauhassa kävellä omissa oloissaan. Liian myöhäisen hoidon takia sairaus ehtikin kroonistua.
Toisinaan kuvittelen miltä elämä tuntuisi, jos minunkaan ei tarvitsisi. Ei tarvitsisi tervehtiä, ei kiittää, ei sanoa edes terveydeksi, jos en haluaisi. Voisin kulkea kadulla katsomatta muita silmiin. Jurotuksella selviäisin muiden turhanpäiväisistä hössötyksistä.
Jos pääsisin oikein pitkälle, ei minun tarvitsisi tavata ketään. Miksi tarvitsisi, kun valtio maksaa pelkästä kotona olostakin, ja voisin käyttää mielipahaan kaikenmoisia rohtoja?
Silti toiveeni on turha, ja sairauteni vain pahenee. ”Ei tarvitse kiittää” -fraasin sijaan suustani pujahtaa jo hunajainen ”Ole hyvä”. Onneksi minussa sentään vielä elää sen verran häveliäisyyden pelkoa, etten sentään vielä kiitä ihmisiä siitä, että he vain ovat olemassa. Siitä jos mistä vasta aikaa ja energiaa tuhrautuukin, ja samalla saattaisin suistaa terveet ihmiset käytöshäiriöni malliin. Vaan onneksi ei tarvitse.
Milla Koramo