Yksi urheilumaailman vaiettu puheenaihe on joukkuelajien pelaajien laiskottelu.
Yksilölajien edustajat harjoittelevat usein paljon enemmän kuin joukkuelajien pelurit.
Olen vakuuttunut siitä, että jos joukkuelajien harrastajat nostaisivat harjoitteluun käytetyt tuntimäärät samalle tasolle kuin yksilölajien edustajat, palloilulajien taso nousisi maassamme selvästi.
En väitä, etteikö joukkuelajeissakin harjoiteltaisi. Tästäkin huolimatta yksilölajeissa meno on vieläkin kovempaa.
Siinä missä joukkuepelaaja lopettaa työskentelyn ottelun aikana ja luottaa pelikaveriinsa, yksilöurheilija joutuu taistelemaan vain ja ainoastaan yksin. Tukea ei tule, vaan vaikeatkin hetket pitää selättää itse.
Yksilölajeissa ei yksinkertaisesti lintsata. Tai jos sen tekee, kärsijänä on vain yksi taho – urheilija itse.
Joukkuepeleissä sen sijaan näkee huipputasollakin sellaista toimintaa, että itseä ei laiteta täysillä likoon. On ihmeellistä, miten tällaista tapahtuu.
Kyseessä pitäisi olla pelaajan vastuu, johon kaikkien tulisi olla sitoutuneita.
Yksilöllä on puolestaan vastuu – omasta itsestä ja sen kautta menestyksestä tai menestymättömyydestä.
Harjoittelukulttuurissa on iso ero yksilölajien eduksi.
Siinä missä joukkuelajien edustaja voi hyvinkin jäädä kotiin harjoituksien sijaan, yksilöt painuvat tekemään tunnollisesti sovitun harjoituksen. Jos et mene, se näkyy jossakin vaiheessa tuloksessasi.
Sen sijaan joukkue saa vedettyä harjoitukset läpi, vaikka yksi peluri makaisikin kotisohvalla muiden hikoillessa. Tuo yksittäinen lintsaaminen ei välttämättä vaikuta mitenkään joukkueen iskukykyyn.
Hurjimpia tuntimääriä harjoitteluun tuntuvat tekevän voimistelijat ja uimarit.
Eräs maailman huipulle voimistelussa tähtäävä suomalaisnainen kertoi harjoittelevansa 28 tuntia viikossa. Eli lähes suomalaisen työläisen tuntimäärän verran.
Se on kova lukema ja uskallan väittää, ettei yksikään suomalainen futari tai kiekkoilija pääse lähellekään noita lukemia.
Juhani Eskola