Kolumni

Jouko Pätysen kolumni: Surullista

-
Kuva: Mikko Halvari

Hiljattain oli mielenkiintoinen radio-ohjelma. Haastateltavana oli vasta eläkkeelle jäänyt armeijan upseeri, olisiko ollut majuri vai everstiluutnantti. Upseerin työpaikkaetuihin tai ehkä myös haittoihin kuuluu reissaaminen muutaman vuoden välein ympäri maata.

Haastateltava kertoi tunteneensa monenlaista surua. Päällimmäisenä metsäsuru. Surua ympäristön turmelemisesta. Puuta hakataan halvalla, nopeasti ja tehokkaasti. Ja ennen kaikkea likaisesti. Metsällä on vain taloudellista arvoa. Vain välinearvoa.

Nyt selluloosalla on kysyntää maailmalla. Vauhtia vain talouselämään. Suuria uusia tehtaita nousee ja lisää suunnitellaan. Paljaaksihakkuut lisääntyvät ja suomalaiset metsät sortuvat selluloosakattiloihin ja päätyvät lopulta raharikkaiden maiden elintason nousun myötä vessapaperiksi.

Haastateltava palveli muutamia vuosia Kainuussa, jossa joutui seuraamaan metsien hävitystä. Kynnetyt metsäneliökilometrit ovat hänen mukaansa silkkaa tyhmyyttä. Hän käytti sanaa absurdi. Sivistyssanakirja antaa sanalle monta merkitystä: järjetön, mahdoton, mieletön, naurettava, idioottimainen, älytön, posketon…

Tunteet nousevat pintaan, mutta uskalletaanko niistä puhua. Karski upseeri tunnustaa itkeneensä metsässä ilonsa ja surunsa.

Parhaat monimuotoiset metsät löytyvät yllättäen puolustusvoimien ja varuskuntien harjoitusmaastoista, missä raskaat panssarivaunut mylläävät maata ja tykistökeskitykset muokkaavat maisemaa. Sinne eivät sen sijaan ole päässeet metsien tehotuhoojat eli monitoimikoneet. Kapiaiset ovat tietämättään olleet luonnonsuojelijoiden parhaimmistoa.

Puolustusvoimilta on vapautunut käytöstä poistettuja alueita, joilla sijaitseviin metsiin on niiden uusi omistaja ja haltija Metsähallitus iskenyt silmänsä. Haastateltava ei tunnu luottavan uuteen omistajaan. Virastolla tuntuu olevan jonkinlainen hakkuukiintiö, eikä ole väliä mistä hakataan kunhan vaan hakataan kiintiö täyteen.

Hakattiinpa eteläisen varuskunnan harjoitusalueen komea rantakuusikko. Sitten samalle alueelle perustettiin luonnonpuisto, jolle menetetty kuusikko olisi ollut tärkeä.

Onko Metsähallituksen luontopalvelujen asiantuntijoiden mielipide jäänyt kysymättä kun arvokas metsikkö meni selluloosaksi?

Vanhojen metsien hakkaamista on perusteltu sillä, että ”ne ovat vanhoja”. Mitenkähän vanhustenhoito onnistuisi samoilla periaatteilla.

Haastateltava kertoo pohtineensa yksittäisten puiden tai metsiköiden merkitystä. Kaunis ja tunteellinen käsite on sukupuu tai konkreettisesti kartanon pihassa seisova ikivanha suvun puu.

Vanhojen puiden kaataminen kaupungeissa tuottaa niiden kanssa vuosikymmenet eläneille syvää surua. Toimenpiteisiin onkin syytä valmistautua hyvissä ajoin, ettei se tule yllätyksenä ja jotta surutyö tehdään etukäteen.

Majuri kertoo olevansa puunhalaaja. Hän pitää myös punkeista, jotka ovat mainioita metsänsuojelijoita. Kulkijat pysyttelevät visusti poluilla.

Metsässä tunteet vellovat. Rantasuru tulee rantojen roskaamisesta. Metsätien päähän kuskattu sohvakalusto ja pari autonakkua herättävät suorastaan metsäraivon. Ilmastosurua ja – ahdistusta tuottaa ilmaston lämpeneminen, talvisurua ja lumikaihoa potevat monet etelän asukkaat, vaikka kaikki eivät pidä lumesta.

Toivoakin on. Haastateltavan mukaan ihmiset eivät tule hyväksymään luonnon turmelemista. ”Ihminen ajattelee ja ihminen muuttuu. Puunhalaajien määrä kasvaa. Menkää luontoon.”