Touko-kesäkuun vaihteessa saimme vastinetta monen vuoden takaisista kirkollisveroista. Osallistuimme näet seurakunnan järjestämälle retkelle Ruijaan, Jäämeren rannikolle.
Viiden päivän bussireissu sisälsi runsaasti mielenkiintoista. Pelkosenniemellä pidettiin kahvitauko valtatien varressa, talvisodan muistomerkillä. Kemijoen ja Kitisen yhtymäkohdassa käytiin joulun alla 1939 taistelu, joka ratkaisi Lapin kohtalon. Savukoskelta päin hyökänneet neuvostojoukot lyötiin hajalle ja ajettiin takaisin.
Sodankylän seurakunnan suntio esitteli vasta tervattua vanhaa kirkkoa, joka on vuodelta 1689. Vihkikirkkona se palvelee edelleen, mutta on hieman ahtaanlainen. Jos morsiamella on tilaa vievä hääpuku, niin morsiuspari joutuu kävelemään keskikäytävää pitkin peräkkäin.
Ivalon ja Inarin puolessavälissä oli taukopaikaksi valittu Karhunpesäkivi. Läheisessä Myössävaaran rinteessä sijaitsee jääkauden siirtolohkare, joka oli altapäin kovertunut parimetriseksi onkaloksi. Hiidenkirnu on tutumpi ilmiö, jossa vesi pyörittää kovaa kiveä ja tämä puolestaan kovertaa pehmeämpää kalliota. Mutta tämä sen sijaan on tafoni, ja Suomen suurin sellainen. Se on syntynyt rapautumalla. Ontelon sisäseinämä ikään kuin hilseilee ja muuttuu soraksi. Karhunpesäkiven ympäristö on ikivanhaa komeaa mäntymetsää. Puiden keski-ikä on 400 vuotta, vanhimmat 700 vuotta.
Inarin kirkonkylä on kunnan entinen keskus, joka on idyllisen hiljainen verrattuna uuteen keskukseen Ivaloon ja varsinkin Saariselän turistikaupunkiin. Siististä hotellista löytyi yösija ja leppoisa iltakävely vei läheisen Juutuanjoen komealle koskelle.
Inarin kaunis puinen saamelaiskirkko kylän keskustassa on vuodelta 1952 ja se on tällä paikallaan toinen, ensimmäinen tuhoutui sodanaikaisissa pommituksissa. Alttaritaulu ”Saamelaisperhe tunturissa” oli pelastettu tuhoutuneesta kirkosta ja myös kirkonkello oli säästynyt.
Inarin ehdoton ykkönen on museo- ja luontokeskus Siida, jossa toimivat yhteistyössä Saamelaismuseo, joka on Suomen saamelaisten kansallismuseo, sekä Metsähallituksen Ylä-Lapin luontokeskus. Tien toisella puolella on tuliaisostoksille sopiva hopeaseppien korupaja.
Utsjoen komealla paikalla sijaitseva kivikirkko vuodelta 1853 on Suomen pohjoisin kirkko, ja se muodostaa yhdessä lähistöllä sijaitsevien 1700- ja 1800 luvulta olevien entisöityjen kirkkotupien ja arkkitehti Carl Ludvig Engelin piirtämän pappilan kanssa Museoviraston määrittelemän valtakunnallisesti merkittävän kulttuuriympäristön. Utsjoen kirkkoherra esitteli seurakunnan toiminnan ohella upeita kirkkotekstiilejä, joissa yhdistyy kristillinen kirkkotekstiiliperinne ja saamelainen käsityöperinne.
Matkamme seuraava kohde oli jo Norjassa, Varangin vuonon pohjoisrannan Vesisaari. 1800-luvulla sinne muutti paljon suomalaisia, myös kuusamolaisia. Hautakivien nimet olivat muuttuneet: Hiltusesta tuli Hildonen ja Törmäsestä Dormanen. Komealla paikalla sijaitsevan kirkon läheisyyteen oli vuona 1977 pystytetty kveeni-patsas tunnustukseksi suomalaisten maahanmuuton merkityksestä koko Ruijalle. Paikalla olivat tällöin Norjan kuningas Olavi V, Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja presidentti Urho Kekkonen.
Retkemme pääkohde oli lähes tarunomainen Pykeijä samaisen Varanginvuonon etelärannalla. Tästä pienestä kylästä on kirjoitettu paljon kirjoja ja aikakauslehdet ovat tehneet juttuja. Asetuimme kahdeksi päiväksi viihtyisiin taloihin ja Bistro-ravintola hoiti ruokapuolen. Halukkaille oli järjestetty Jäämeren sauna, hyvät löylyt ja pulahdus Jäämereen. Matala ranta teki pitkästi kipeää. Mutta talviturkki lähti.
Yksi retken huippuhetkistä oli kuningasrapusafari. Kuningasrapu eli kamtsatkanrapu on Tyynenmeren puolelta Jäämereen istutettu suurikokoinen äyriäinen. Iso moottorivene kuljetti meidät pyyntipaikalle ja rapumerta oli täynnä parikiloisia jättirapuja. Paluumatkalla halukkaat saivat opastuksen saaliin käsittelyssä. Illallisella oli jättirapua.
Sunnuntaina osallistuimme konfirmaatiojumalanpalvelukseen Pykeijän kirkossa. Rippilapsia oli neljä ja kirkko täpötäynnä. Ennen kotiinlähtöä vierailimme vielä koulussa, jossa reippaat oppilaat tervehtivät selvällä suomenkielellä.
Paluumatka sujui hyvin, matkan anti oli runsas ja bussinkuljettaja ja seurakunnan sielunhoitajat mukavia.