Kolumni

Jouni Alavuotingin kolumni: Välskärin opastamana historian valtateillä – Viisauksiin kannattaa tarttua vielä varttuneemmallakin iällä

-
Kuva: Mikko Halvari

Laskin pöydälle kolmannen osan juuri loppuun saattamastani Zachris Topeliuksen järkälemäisestä teoksesta ”Välskärin kertomuksia”, kaikkiaan runsaat kaksi ja puoli tuhatta sivua satua ja totta, koukuttavaa viihdettä ja moniselitteistä tulkintaa Ruotsin ja Suomen historiasta.

Useimmat suomalaiset lukijat varmaankin muistavat ”Välskärin” oman lapsuutensa tai nuoruutensa lukukokemuksen perusteella kertomuksena isokyröläislähtöisen Bertelsköldin aatelissuvun jännittävistä vaiheista 30-vuotisesta sodasta isovihan kautta Ruotsinvallan ajan lopulle.

Mehevimpänä mausteena kertomuksessa on suvussa perintönä kulkeva sormus. Sen Ruotsin suuri sotapäällikkökuningas Kustaa II Aadolf lahjoitti Lützenin taistelun aattona ensimmäiselle Bertelsköldille. Tämä onnea ja turmiota tuottava taikasormus oli vastaisuudessa ohjaava sekä haltijansa ja hänen sukunsa että koko valtakunnan vaiheita.

Topeliuksen hienovaraisella siveltimellä maalaamassa tarinassa on sadun- ja taianomaisia seikkoja viljemmältikin. Jos niitä tulkitsee psykologisina tai sosiologisina, inhimillistä käyttäytymistä selittävinä perusteluina historian kululle, ei tarina kuitenkaan ole kovin kaukana nykypäivän ”tieteellisten” historiankirjoittajien näkemyksistä siitä ”mitä todella tapahtui”.

Perttilän talonpoikaissuvun aateloitu vesa Isokyröstä on aatelisvaltaa henkeen ja vereen vastustaneen, nuijasodan päällikön Aaron Perttilän poika. Isänsä vastustuksesta huolimatta hän ottaa kreivillisen aatelisarvon. Samalla hän saa omistukseensa rälssimaat ja muut verovapaat etuudet nousten huikeaan valtaan ja vaurauteen suurvalta-Ruotsissa. Sotakunto ja onnenkantamoiset määräsivät siellä sukujen ja kansojen kohtalot.

Perttilän vanha patriarkka puolestaan näkee elämän perustan järkevässä ja säännöllisessä työssä. Hän kiroaa aateloidun poikansa ja jättää tämän perinnöttömäksi. Maansa hän testamenttaa rehellisen työn symbolina esiintyvän kirveen kera kauppiaiksi sittemmin ryhtyvälle Larssonin suvulle. Sovitukseen uskova äiti kuitenkin siunaa poikansa jättäen täten takaportin kantaisän määräämän vanhan liiton karun käytännön toteutumiselle.

Näin asian ytimeen tunkeutuvan Topeliuksen tulkinta Ruotsin ja Suomen kehityksestä tulee nähdyksi erioikeuksiaan puolustavan aatelin ja niitä vastustavien talonpoikien ja porvarien kamppailuna taloudellisesta ja poliittisesta vallasta.

Lisämausteina historiantulkinnalleen Topelius tarjoaa aikakauden myötä tapahtunutta maailmankuvan yleistä sekularisoitumista, tieteen voitokasta kamppailua uskontoa vastaan. Myös kulttuuristen ainesten nouseminen kansojen enemmistön tavoittelemiksi asioiksi, säätyrajat ylittävät rakkausavioliitot sekä monet muut myöhempien historiankirjoittajien käyttämät perusteet maailmassa tapahtuneen muutoksen ymmärtämiseen esiintyvät ”Välskärissä”.

Vertailukohtana mieleen nousee Väinö Linnan väkevä ja vaikuttava tulkinta Suomen satavuotisesta myöhemmästä kehityksestä satavuotiskautena 1860-1960. Se on suokuokan, pappilan torpparin ja teollisuustyöläisen pitkä mutta lopulta voitokas kamppailu yhteiskunnallisen tasa-arvon toteuttamisesta. Ehkä Topeliuksen samaan kysymykseen keskittyvä mutta sadun taikapiiriin kietoutuva kehitystarina on lopulta laaja-alaisempi kuvaus näistä pysyvistä muutosvoimista, jotka edelleen vaikuttavat tapahtumien taustalla.

Suosittelen tarttumista ”Välskärin” viisauksiin vielä varttuneella iällä.