Kolumni

Jouni Alavuotungin kolumni: Perämetsien mies katseli kotirannassa lahoavaa verkkovajaa ja alkoi pohtia pientilallisen elämää samalla paikalla

-
Kuva: Mikko Halvari

Perämetsien mies katseli mietteissään kotirannassaan lahoavaa verkkovajaa. Kuusamojärven pehmeään rantakosteikkoon uponneena pari alinta hirsikertaa, romahtanut lautakatto, kurkihirrestä ja parista vuoliaisesta roikkuvat kattolautojen jäänteet.

Jäljellä sentään on kymmenkunta kerrosta koirankaulalle salvettuja jokseenkin terveitä hirsiä, lohdutteli Perämetsien mies itseään. – Ehkäpä niistä vielä syntyy käyttökelpoinen verkkovaja.

Sodan jälkeisinä aikoina, ennen Perämetsien miehen asettumista näille rannoille, pientila oli ollut pari vuosikymmentä vienalaisen pakolaisperheen hallussa. Kotipalsta alun toistakymmentä hehtaaria, siitä pari hehtaaria peltoa, puolen penikulman päässä Pöyliöjärvien maastossa metsäpalstat ja karjalle rehun antavat suoviljelmät. Navetassa kolme-neljä lehmää, tallissa hevonen. - Siinä elämisen perusta kolmilapsiselle perheelle.

Perämetsien miehen kunnostaessa vuosikymmenten mittaan tilan muita rakennuksia oli vanha verkkovaja vähän niin kuin varkain unohtunut rantaan lahoamaan.

Paikan ensimmäinen haltija lienee ollut Raate-Oskari. Kolmekymmentäluvun alussa hän havitteli tilaa omistukseensa Hännisen pientilalain perusteella. Oskari kuului lähellä sijaitsevan suurtilan omistajaperheeseen, joka oli ajautunut vararikkoon ja menettänyt tilansa. Tällöin Oskari ryhtyi hakemaan oikeutta oman asuin- ja viljelystilan perustamiseen. Oli tiettävästi saanut aikaan paikalle pari puolivalmista rakennustakin, mutta hänen hakemustaan eivät omistusoikeudesta päättävät toimitsijamiehet hyväksyneet.

Lieneekö tilan piharehtoo vienalaisukon töitä, vai onko se Raate-Oskarin luomus, oli Perämetsien mies usein pohtinut asuinpaikkansa syntyhistoriaa. Mielessään hän oli antanut Vienan miehelle suuremman osuuden maisemaan sopivan yleisilmeen suunnittelussa. Joka tapauksessa tämä oli pientilan ensimmäinen varsinainen omistaja saatuaan siihen lainhuudon 1950.

Mutta ei vienalaisukko perhekuntineen kenturalla pitkään viihtynyt, laskeskeli Perämetsien mies. Ukko kuoli 60-luvun alussa. Perheen vanhin poika oli tuolloin avioitunut ja muuttanut kirkolle. Hän myi perimänsä tilan pala palalta, ensin metsäpalstat ja vuosikymmenen lopulla viimein kotipalstan.

Näin joutui tämä pientilan kotipalsta Kuusamon kirkolla asuneen yrittäjäperheen haltuun. Sopivaksi kesämökkipaikaksi havaittu rantapalsta päätyi sitten yrittäjäperheen tyttären naineen Perämetsien miehen perhekunnalle, aluksi kesäpaikkana, sittemmin vakituisena asuntona.

Hyvä täällä on asustella, oli Perämetsien mies neljän vuosikymmenen aikana usein pähkäillyt. Samalla hän oli monesti miettinyt tällaista pientilaa toimeentulon antajana.

Kymmenkunta naapuritilaa tällä rannalla on saman lain nojalla 30-luvulla perustettuja pientiloja. Muutaman lehmän navetta ja ympäröivä luonto kovalla työllä antoivat leivän ja vähän särvintä niiden asujille.

Tiloista muutamat jatkoivat karjanhoitoa seitsemänkymmentäluvulle saakka, viimeisimpänä Kalliokummun isäntä Matti. Puolenkymmentä vuotta sitten hän EU-paineissa lopetti lihakarjan pitämisen ja ryhtyi maaseudun monialayrittäjäksi. Toimenkuvaan aikaansaavalla miehellä kuuluvat rehun tuottaminen, lumenauraus, rakennus- ja korjaustyöt ja monet muut maatilanpidon ohella opitut vaativat tehtävät.

Matti on pientilan 30-luvulla perustaneen Kulas-Kallen jälkeläinen kolmannessa polvessa. Isoisänsä tavoin hän hallitsee useimmat eteen sattuvat työt ja toimet, niin myös hänen kolme Kalliokummussa kasvanutta insinööriopin saanutta aikuisikäistä poikaansa. Opintojen ja työn perässä pojat ovat muuttaneet pois kotipaikkakunnalta.

Matille Perämetsien mies päätti uskoa verkkovajahankkeensa alulle panemisen.