Pari viikkoa sitten tulin tarkastelleeksi viimeaikoina lukemaani kirjapinoa: suuri osa siitä Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa, sekä arkistolähteisiin perustuvia tutkimuksia että kaunokirjallisia teoksia.
Raskasta tavaraa, jäin päivittelemään urakkaa, ei ehkä niinkään kilomäärältään kuin teoksiin kirjattujen moninaisten julmuuksien vuoksi.
Näiden asioiden monipuolisin ja yksityiskohtaisin raportoija varmaankin on Aleksandr Solzenitsyn. Hänet Stalinin turvallisuuspalvelu vangitsi sodan loppuvaiheissa porvarillisesti ajattelevana kansanvihollisena ja passitti Siperian loputtomille työ- ja tuhoamisleireille.
Kahdeksan vuoden kakun nautittuaan Solzenitsyn ryhtyi kirjailijaksi. Vuonna 1973 julkaisemassaan teoksessa ”Vankileirien saaristo” hän kertoi vankeusaikaisista kokemuksistaan ja avasi lukijoilleen tien myös Neuvostoliiton koko yhteiskuntajärjestelmään. Teoksen perusteella hän sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon.
Henkilökohtaisten kokemuksiensa lisäksi Solzenitsyn käyttää teoksessaan lähteinä satoja muita Neuvostoliiton leiriverkostoa kiertäneitä vankeja. Hänen kokonaiskuvansa neuvostojärjestelmästä on uskomattoman irvokas. Vastustajiin kohdistuva silmitön väkivalta oli systemaattista vallankumouksen alusta lukien. Väkivallan käyttöä vaati jo Lenin, häikäilemättömämmin sitä tietysti käytti hänen seuraajansa Stalin, eikä se lakannut edes Stalinin kuoltua.
Bolshevikit käyttivät keinoina imperiuminsa ja sen talouden ylläpitämiseen todellisten ja kuviteltujen vastustajiensa orjuuttamista ja heidän työnsä järjestelmällistä riistämistä. Tuomioistuinten jakamat 10 ja 25 vuoden tuomiot ja niiden summittaiset jatkamiset takasivat vankityövoiman jatkuvan saatavuuden.
Vertailukohtana bolshevikkien toimintatavoille Solzenitsyn tuo esille tsaarinvallan aikaiset poliittisten vastustajien karkotukset Siperiaan. Ne olivat lähinnä lepo- ja opiskelupaikkoja monille venäläisille yhteiskuntakriitikoille Dostojevskista alkaen.
Stalinin leireillä järjestelmään sopeutumaton tai työhön kykenemätön aines sitä vastoin uuvutettiin raskaalla työllä ja pienillä ravintoannoksilla. Alkeellisilla tuotantomenetelmillä työskentelevä orjajoukko saatiin täten toimimaan tuottavasti Siperian raaka-ainelähteillä, raskaissa metsä- ja kaivostöissä.
Solzenitsyn arvelee, että vallankumouksen jälkeisten kolmen-neljän vuosikymmenen aikana Neuvostoliitossa nihiloitiin joko suoranaisesti tappamalla, nälkään näännyttämällä tai muilla pakkokeinoilla jopa yli 60 miljoonaa kansalaista. Marxin oppeja karkeasti vääristelemällä kansalaiset jaettiin ”yhteiskuntaluokkiin” päämääränä työläisten hallitseman ”luokattoman” kommunistisen järjestelmän luominen.
”Kulakeiksi” nimitetyt talonpojat olivat ”omistava yhteiskuntaluokka”, joka kenties raskaimmin joutui kokemaan tuhoamisen, viljasatojen takavarikoinnit, ja karkotukset Siperiaan ja muut pakkokeinot. Niistä lukiessani tarkistin Leo Tolstoin ”Sota ja rauha” –romaanissa esittämät näkemykset tsaarin hallitseman Venäjän talonpojista taitavina ja ahkerina viljelijöinä, yhteiskuntansa tukipilareina, jotka olivat parhaita takuumiehiä valtakunnan olemassaololle myös Napoleonin vastaisessa sodassa.
Kirjapinojen luomista Venäjä-kuvista ajatukseni siirtyivät autoritaarisen menon jatkumiseen Venäjän nykyisessä imperiumissa, vauraan maan pysymiseen raaka-aineiden tuottajana ja kalashnikovien kauppiaana maailman kriisialueille.