Toukokuulla, kun aurinko paistaa täydeltä terältä ja sininen taivas kaareutuu hankien yllä, tulee mieleeni kiurun laulu. Muuttoretkeltään palannut kiuru kaartelee taivaan korkeuksissa kuuluttaen kirkkaalla laulullaan kesän odotusta.
”Kuu kiurusta kesään”, sanottiin ennen, kun kiuru nähtiin ensimmäistä kertaa. Lapsuuden keväistä 50-luvulla muistankin parhaiten tämän ennusmerkin Kuusamon kirkonkylän Lopottia ympäröiviltä pelloilta. Kiurua ei tarvinnut lähteä erikseen ”bongailemaan”, se tuli vastaan heti ulko-ovella.
Mutta eipä ole tullut moneen kevääseen havaittua kiurua. Lapsuudenkodin perua olevasta kirjasta ”Linnut värikuvina” löydän siitä sentään värillisen piirroskuvan sekä lyhyen kuvauksen lajiominaisuuksista, kuten pesinnästä, muuttoajoista ja -paikoista. Tämä runsaat kaksi ja puolisataa kotoista lintulajia esittelevä kirja, jonka kuvituksen on laatinut ruotsalainen K.A. Tinggaard, on painettu 50-luvulla, enkä löydä siitä tietoa lajin mahdollisesta harvinaistumisesta. Sitä ei löydy myöskään saman teoksen 1984 ilmestyneestä painoksesta.
Jouduin toteamaan, että kirjaviisaudesta ei tule hullua hurskaammaksi, kun en löytänyt tietoa kiurun harvinaistumisesta myöskään maineikkaan ruotsalaisen lintulajien tunnistajamestarin ja lintumaalarin Lars Jonssonin kirjasta ”Euroopan linnut” (2003).
Näin päätin luottaa tässä asiassa viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana tekemiini omiin havaintoihin.
Samassa alkoi mielessäni soida laulu ”Miks leivo lennät Suomehen niin varhain kevähällä ?” - Laulun sanojen kirjoittaja Aleksanteri Rahkonen löysi 1800-luvulla tekemäänsä kysymykseen heti myös vastauksia: Leivo - toiselta nimeltään kiuru - tahtoo nähdä Suomen, koska se on kaunein kiurun tuntemista maista, ja jossa myös voi riemuita enemmän kuin missään muualla.
Mieleeni viivähti nyt hetkeksi ajatus, että kenties mainitsemani ruotsalaiset lintukirjojen katalat laatijat Tinggaard ja Jonsson ovat halunneet tietoisesti unohtaa tämän Suomea rakastavan linnun.
Liittyneekö samaan nippuun vielä eräs Suomen ja Ruotsin suhteita hiertävä asia, jäin miettimään. Suomalainen taidemaalari ja lintukuvien laatija Magnus von Wright nimittäin sai tehtäväkseen laatia kuvateoksen Ruotsin linnuista. Tämä suurteos ilmestyikin 1828-38 nimellä Svenska Foglar. Sen muina tekijöinä olivat Magnuksen pikkuveljet Wilhelm ja Ferdinand. Näin tästä Savon sydämessä sijaitsevasta Haminalahden kartanosta kotoisin olevasta veljeskolmikosta tuli Ruotsin lintukuvauksen uranuurtajia, kestävä kivijalka, jota ruotsalaiset alan harrastajat eivät voi koskaan sivuuttaa.
Tässä on varmasti pysyvän naapurikateuden aihe, josta osansa ehkä on saanut myös täysin viaton kiuru, ounastelin mielessäni.
Joitakin aikoja sitten satuin Suomen ”piä-kirkolla” vieraillessani käymään Ateneumin taidemuseossa, missä esillä oli laaja kokoelma von Wrightin taiteilijaveljesten töitä ja muuta heidän elämästään kertovaa aineistoa.
Näyttely avasi katsojalle veljesten laaja-alaisen suhteen lintuihin, joka ulottui lajituntemuksesta kuvataiteeseen ja ornitologiasta gastronomiaan.
Lieneekö niin, että kun monet lintulajit, kuten von Wright-veljesten paljon kuvaamat pohjoisten metsien kanalinnut ovat harvinaistuneet, niistä on tullut ennen muuta bongauskohteita. Veljesten asuttamassa Savossa ne kuuluivat arkiseen ympäristöön, sekä pihapuihin että paistinvadille, tullen kuvatuiksi sekä näissä että monissa muissa tilanteissa.
Lopuksi huomio kiurun harvinaistumisesta. Eräs internetissä elämästään avautuva nettailija kertoi taittavansa työmatkansa kävellen, ja nauttivansa matkoistaan suuresti, eritoten kuulemastaan kiurun kirkkaasta laulusta.
Ehkä uskoni kiurun harvinaistumiseen perustuu iän myötä tapahtuneeseen kuulon huononemiseen?