Alakerta | Riina Puurunen riina.puurunen@koillissanomat.fi
Olen tullut juttukeikalta enimmäkseen pahoilla mielin, jos keikka on ollut vanhusyksikössä. Oven sulkeuduttua minua on ajanut takaa ahdistava ajatus siitä, että tuonne se minäkin joudun. Viime viikolla asia muuttui.
Parinkymmenen vuoden ajan olen käynyt vuosittain useammassakin vanhusyksikössä Kuusamossa. Vaikka olen ollut paikalla toimittajana, olen kokenut tunnelman myös ihmisenä. Enimmäkseen niillä keikoilla olen nähnyt apaattisia vanhuksia ja liian paljolla työllä ja huonolla omallatunnolla rasitettuja hoitajia.
Astuminen ulos yksiköstä on tuntunut takaisin maailmaan pääsemiseltä. Niinkö on, että kun pää tai jalat eivät enää toimi, henkilökohtainen oma elämä päättyy ja ihminen siirretään säilytettäväksi paikkaan, jossa häntä hoidetaan.
Muutamaakin mummua katsellessa on tullut mieleen miten reippailla askelilla he ovat kulkeneet pihan poikki navettaan vuodesta toiseen ja miten he ikävöivät hellapuiden pilkkomista lauantaiaamuna, kissan kutsumista portailta tai levyjen kuuntelemista saunan jälkeen.
Viime viikolla tulin juttukeikalta hymyssä suin. Olin tavannut Katrinkodissa kaksi iäkästä miestä, jotka kertoivat tehneensä elämässään melkoisesti puuhommia ja kalastaneensa. Olin ihastellut pullantuoksua, kuullut kun lehteä luetaan ääneen ja nähnyt valtavan inspiraation vallassa väriliiduilla piirtävän iäkkään naisen.
Ja mikä parasta, olin kohdannut joukon tyytyväisiä hoitajia, joiden silmistä jo näki, että kaikki on nyt paremmin.
Tänne minäkin haluan päästä.
Hyvän elämän vallankumous on onnistunut vanhustyössä niissä paikoissa, jossa henkilökunnalle on annettu valtaa päättää omasta työstään. Sen sijaan, että hoitajat tyytyisivät vain suorittamaan hoitotyötä, he haluavat tuntea ihmiset joita hoitavat. Vanhuksen pitää saada tulla yksikköön oman elämänsä kanssa, ei pelkkänä kuluneena kuorena.
Porkkatörmän kanoilta on kaulat katkaistu, niin tuppaa käymään vallankumouksessa ja syksyllä pihakanalassa, mutta vallankumous ei ole ohi. Uusia kanoja; päivätansseja, kissoja, veneitä, karaokelaitteita ja ystäviä, tarvitaan vielä paljon enemmän ennen kuin hyvän elämän eteen on tehty kaikki mahdollinen.
Jos joku uskaltaa epäillä perushoidon joutuvan kananhoidon jalkoihin, niin sitä tikulla silmään. Tämä ei ole askartelua. Tämä on oikeaa elämää.
Riina Puurunen