”J. K. Rowling sai idean rakastetuimpaan kirjasarjaansa istuessaan junassa.”
Katson kehystettyä lausetta junassa ja naurahdan.
Junassa-sanan kohdalle voisi kokemusteni perusteella kirjoittaa asemilla tai ”kahviloissa odotellessaan myöhässä olevia junia”.
Olen tehnyt 300 kilometrin matkaa kohta kuuden tunnin ajan julkisilla ja nyt minuutin päästä perillä kohteessa. Matkustin Kuusamosta bussilla Ouluun. Ajattelin vaihtavani nopeasti junaan ja jatkavani matkaa, mutta odotinkin myöhässä ollutta junaa kaksi tuntia.
Oli aikaa ajatella.
Paitsi että junissa ja ennen kaikkea asemilla on aikaa ajatella, on niissä myös mahdollisuus kohdata ihmisiä. Juurikin julkiset kulkuneuvot ovat niitä paikkoja, joissa merkityksettömät kohtaamiset muuttuvat merkittäviksi.
Aloitetaan henkilökunnasta. Vaikkapa bussikuskilta pienet, helpot sanat ovat tärkeitä: moi, kiitos ja ole hyvä. Ne saattavat, jos ei pelastaa, niin ainakin vaikuttaa päivän fiilikseen.
Silläkin on merkitystä, että nouseeko kuski auttamaan painavan laukun kanssa vai katsooko vierestä. Sama pätee niin takseissa kuin junissa.
Aiemmin paljonkin junalla kulkeneena olen laittanut merkille sen, että vielä muutama vuosi sitten konduktööri oli lupsakas savolaismies, nyt yhä useampi konduktööri on iloinen ja palvelualtis nuori tai nuorehko nainen.
Palvelu varmaan on yhtä hyvää mutta asiallisempaa.
Tuntemattomien ihmisten kanssa käydyt keskustelut voivat myös jäädä mieleen, vaikka niissä ei olisi mitään ihmeellistä.
Eräänkin kerran juttelin niitä näitä junassa ennestään tuntemattoman matkatoverin kanssa. Loppumatkan keskustelumme käsitteli tämän päivän työmarkkinoita, sen haasteita ja mahdollisuuksia sekä kotiseutujemme voimavaroja ja heikkouksia.
Merkityksettömästä kohtaamisesta voi siis tehdä merkityksellisen ihan vain se, että julkisissa ei yleensä keskustella tuntemattomien kanssa. Uskon, että tunnistat seuraavat toimintatavat: Jos bussissa tai junassa on vain muutamia paikkoja vapaana ja joutuu änkeämään toisen viereen, tungetaan paikalle sanaakaan sanomatta.
Liikettä voidaan tehostaa pienellä laukun töytäisyllä. Kiitos kuuluu hmm-muminana tai näkyy alas suunnattuna katseena.
Tarkkailijaluonteelle julkiset kulkuneuvot ovat paratiisi.
Kun kuulen vielä alle 18-vuotiaan pojan kertovan toiselle kihlautumisestaan ja vauvakuumeestaan, en oikein tiedä mitä ajatella.
Kun toisaalla kuulen teinipojan sanovan kaverillensa miten ”jätkäkin on vain tuollainen puoleksi kypsynyt banaani”, naurahdan ääneen.
Samalla matkustan ajatuksissani 2000-luvun alkuun ja muistan ne omat höpötykset sekä lupsakkaan savolaiskonnarin, joka katsoi vastapäiselle penkille nostettuja jalkojamme ja totesi.
– Laittakaapa jalat alas, että te pidä niitä muuallakaan penkillä.