Jusu herää kämpässään hikiseen krapulaan. Hän könyää vesihanalle ja juo ahnain kulauksin.
Lattialta, sängyn vierestä silmiin osuvat puoliksi syödyt makkaraperunat. Eltaantunut rasvan haju puistattaa. Jusu nakkaa keltakuorisen styrox-rasian keittiön pöydälle. Rasia kaataa tyhjän kaljapullon, joka räsähtää lattialla lojuvan Frederikin levyn päälle. Jusu kiroaa.
Mielessä vilahtaa, kuinka hän nuorena poikana hankki levyn ensimmäisillä kesätyörahoillaan. Ja viimeisillä. Sen suven jälkeen Jusu ei ole päätään, eikä ruumistaan koululla tai töillä rasittanut.
Ei nappaa. Ja sitä paitsi, mitä järkeä siinä on.
Aatu nostaa karvareuhkan takaraivolleen ja pyyhkii hikeään. Nuoska lumi tuntuu armottoman painavalta.
Eipä olisi nuorena tämmöinen lapionretale paljon kintaissa painanut. Mokoma pihan pätkä olisi tullut siivottua ennen kuin vaimo ehti saada kahvin tulelle.
Maijakin maannut Nilonkankaalla kohta seitsemän vuotta, Aatu miettii.
Vaikka henki on vielä ahtaalla, Aatu tarttuu lapioon. Ei tässä itkut auta, hän jupisee.
Rivitalon päätyhuoneiston ovi paukahtaa. Aatu suoristaa selkänsä ja mittailee katseellaan naapurin nuorta sälliä. Leveäharteinen miehenköriläs kahlaa lumessa kohti jalkakäytävälle johtavaa polkua.
Siinä olisi viimeisen päälle työmies, Aatu miettii, mutta sitten kiukku hyökyy mieleen kuin tulvavesi. Taas kerran oli vähäinen uni katkennut stereoitten möykkeeseen. Laulaja oli karjunut Titanicia. Bassoäänet kumisivat läpi talon kuin tykistökeskitys Kannaksella.
– Sinä hampuusi! En saanut silmän täyttä nukutuksi edes jouluaattoyönä.
Jusu käännähtää kannoillaan: – Haista sinä ukko pitkä...
Tuskin on sanojen kaiku sammunut rivitalon seinästä, kun Jusu näkee naapurin äijän lyyhistyvän voimattomana istualleen.
Mikä sille nyt tuli? Jusu miettii ja vilkaisee kelloaan. Kaljakauppaan pitäisi ehtiä. Jusu pyörähtää, mutta kääntää vielä katseensa sarkatakkiseen vanhukseen. Jotain samaa siinä on kuin ukissa silloin kauan sitten.
– Mitä sä niitä lumia siirtelet? Eikö se oo kunnanmiesten hommia? Jusu kysyy sovinnollisella äänellä.
Aatu vilkaisee ylös. Yskänpuuska hellittää ja henki alkaa taas kulkea.
– Minä en ole elämässäni ollut kunnalta mitään vailla. Enkä ole niin kauan kuin käsi vähänkään nousee.
Aatu yrittää tarttua lapioon, mutta Jusu ennättää ensin.
– Jos mä tämän kerran.
Jusun nahkatakki höyryää ja paljaaksi ajeltu päälaki kiiltelee hiestä. Ei se nyt niin pahalta tuntunut.
Miehet katselevat syrjäkarein toisiaan.
– Kiitos. Hyvää joulua, Aatu rykäisee.
– Hyvää joulua, Jusu vastaa epävarmana. Pieni hymynkare nousee molempien poskipäille.
Jusun puhelin rämähtää soimaan: ”Mutsi - älä vastaa”, välkkyy ruudussa. Peukalo hakeutuu silti vihreälle napille.
– Äiti täällä. Jos nyt kuitenkin tulisit käymään syömässä.
– Voin mä tullakin.
Petri Karjalainen