Alakerta | Kristiina Niemelä / toimitus@koillissanomat.fi
Ei rahaa, ei resursseja, ei aikaa. Vanhus on Suomessa taakka ja rasite, josta väännetään kättä niin keskustelupalstoilla kuin eduskunnassa. Ongelmia tuntuu olevan liikaa. Eläkkeelle siirtyvät suuret ikäluokat, viime aikoina kovasti esille noussut omaisten vanhuksiin kohdistama väkivalta sekä yhä uhkaavammin yleistyvä yksinäisyys. En edes esitä ymmärtäväni näitä eläkeraha-asioita, mutta vanhusten kurjaakin kurjempi kohtelu saa sapen kiehumaan.
Vilkaiskaapa huviksenne Suomen lähihistoriaan. Aivan. Siellä ne meidän puolestamme sotansa sotineet, läheisensä ja lapsensa Ruotsiin evakkoon laittaneet ja lopuksi kaiken tuhon jälkeen maan uudelleenrakentaneet sankarit istuvat pyörätuoleissaan, vanhainkotien masentavilla käytävillä yksin ja unohdettuina. Yöksi heidät lukitaan huoneisiinsa ja rangaistuksia jaellaan, jos yhdenkin poikkipuolisen sanan uskaltaa kohtelustaan kellekään sanoa. Vanhainkodit ja niiden täyteen ahdetut tilat muistuttavat minua lähinnä virikehäkkikanaloista. Sivumennen sanoen, niissä on yhdelle kanalle tilaa suunnilleen A4-paperiarkin verran.
Suomessa vanhainkotien ammatillisen henkilökunnan määrä tulisi lain mukaan olla 0,6 työntekijää asukasta kohden. Uutisoinnin perusteella alkaa kuitenkin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että luku on lähes puoliintunut. Tässä kohti haluan sanoa, ettei minulla ole tietoja, millaisista määristä täällä Kuusamossa puhutaan. Tiistain lehteen Lukijalta-palstalle kirjoittanut Anneli Koivunen kuvaili liikuttavasti näkemyksensä aiheeseen liittyen (Lapsettoman eläkeläisen hätähuuto). Minun täytyi lukea kirjoitus moneen kertaan ja lopulta melkein itketti. Se oli todellinen hätähuuto.
Jos vanhuksista puhutaan vain lukumäärinä ja heidän olemassaolonsa muistetaan ainoastaan vuosittaisissa talousarvioissa, on tilanne enemmän kuin huolestuttava. Sen lisäksi huolestuttavaa on se, että vanhusten, kuten myös nuorten kohdalla, ratkaisevia ja kauaskantoisia päätöksiä tekevät he, joilla ei oikeasti ole asioista muuta kuin oppikirjoihin painettua tietoa. Tuskinpa siinä kukaan häviäisi, jos muutama tärkeilevä ja ylimielinen päättäjäntollukka korvattaisiin tarmokkailla ja elämää nähneillä senioreilla. Ehkäpä minäkin sitten viidenkymmenen vuoden päästä uskaltaisin ruveta vanhukseksi.
Kristiina Niemelä
toimitus@koillissanomat.fi