Kuudennes vuonna 1987 syntyneiden ikäluokasta on ”kadonnut”, kirjoittaa Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen Psykologi-lehdessä (1 / 2011).
Nämä lama-ajan lapset ovat nyt 23-vuotiaita, parhaan työikänsä kynnyksellä, mutta heille ei kuulu hyvää. Heistä 10 000 eli joka kuudes on vailla mitään peruskoulun jälkeistä tutkintoa tai työpaikkaa. Joka kolmannella koko ikäluokasta on merkintä rikosrekisterissä.
Kelan tutkimuksen mukaan alle 30-vuotiaiden nuorten masennus ja työkyvyttömyys ovat kasvaneet räjähdysmäisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ongelmien merkittävänä taustatekijänä pidettiin suojatonta lapsuutta laman ja sen aiheuttamien perhe- ja kasvuongelmien keskellä, Tikkanen kirjoittaa.
Tikkasen syyttävä sormi osoittaa yhteiskuntaa ja kuntia, jotka supistivat kouluterveydenhuoltoa sekä koulujen psykologi- ja kuraattoripalveluja, tai jättivät ne kokonaan perustamatta välittämättä vuonna 1989 säädetystä lastensuojelulaista.
Mitä tästä opimme, kysyy Tikkanen ja vastaa: vaikeissa oloissa ei pidä supistaa lasten, nuorten ja lapsiperheiden palveluja, vaan päinvastoin lisätä. Tikkanen perustelee asiaa sekä inhimillisillä että kansantaloudellisilla seikoilla. Pysyvän syrjäytymisen partaalla elää 30 000 nuorta. Heidän lopullisesta tipahtamisestaan aiheutuisi joka vuosi vähintään 1,2 miljardin euron taloudelliset kustannukset.
Lopuksi Tikkanen heittää kuuman kekäleen eduskuntavaaleihin valmistautuville poliitikoille. Aikovatko he osallistua lasten ja nuorten palvelujen parantamiseen vai heikentämiseen?
Tikkasen kirjoituksesta jää miettimään syiden ja seurausten suhdetta. Jos kouluterveydenhuollon, psykologien ja kuraattorien vähyys on ongelmien ainut syy, niin miksi nuoret oirehtivat vähemmän edellisinä vuosikymmeninä, jolloin näitä palveluja ei ollut vielä keksittykään? Kovia aikoja on eletty ennen 90-luvun lamaakin.
En millään jaksa uskoa, että pelkästään sosiaalitätien ja -setien määrää kasvattamalla ongelmat pyyhkiytyvät kuin leivänmurut pöydältä. Yhteiskunnan vastuun rinnalle pitää nostaa yksilön ja perheiden vastuu omasta ja lähipiirinsä hyvinvoinnista. Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ovat kuin kainalokepit: niistä saa tukea silloin kun on hankalaa, mutta itse on lopulta käveltävä.
Kadonneet nuoret on saatava jaloilleen keinolla millä hyvänsä, sillä jokaista heitä tarvitaan tulevan hyvinvoinnin rakentamisessa. Vastuu on yhteiskunnan, mutta yhteiskunta olemme me kaikki, ei pelkästään viranomaisten armeija.