Me kait sitä emännän kanssa ostaa pätkäytettiin kaksion kokoinen kämppä ihan keskeltä kirkonkylää Yrittäjätalosta elämän viimeistä taivalta varten. Se on niin keskellä kylää, että kaupat, Krouvi ja Hautuumaa näkyvät ikkunasta. Tarkoituksenamme on tietysti myös se, että voisimme asua siinä ja hourailla mahdollisimman pitkään omin voimin ilman, että olisimme ainakaan kovin iso taakka jatkuvasti köyhtyvälle ja kurjistuvalle yhteiskunnallemme.
Tästä on oiva malliesimerkki näillä tienoin ainakin Jokijärven maantie ja siitä eritoten Haapovaaran mäki, joka on kuin kuva valtiomme tämänhetkisestä tilasta. Eli se on kuin tilkkutäkki: on paikka paikan päällä ja ihan pikkuisen kuin väriksi uutta päällystettä tien oikeassa laidassa.
Mutta se asunto: se oli ollut ennen liikehuoneistona ja näytti ensinäkemältä suorastaan kolkolta, mutta kun emäntä oli hankinta-asian jo päättänyt puolestani, niin eihän siinä auttanut muu kuin ruveta suunnittelemaan remonttia. Ja ennen kaikkea katsella kaiken varalta nurkan takana pussia, että tuleeko konkurssi nyt heti vai sitten vähän myöhemmin. Pussin tilanne oli kyllä surkea, mutta ajattelin että huoleton on hevoseton poika.
Rakennustoimistosta saimme anomuslomakkeet toimenpidelupaa varten ja ohjeet hankkia liitteeksi taloyhtiöltä päätös siitä, että toimistosta saa tehdä asunnon. Ja vielä saatteeksi tiedon, että uusi asbestilaki oli astunut vuoden alusta voimaan ja se määräsi, että vuonna 1992 tai sitä ennen rakennetuista asumuksista pitää teettää asbestitutkimus ammattinsa osaavalla henkilöllä.
Tällainen firma ja henkilö löytyivät onneksi läheltä ja kulut olivat kohtuulliset: noin kuusi prosenttia koko remontin lopullisesta hinnasta. Tiedoksi, että jos suhteet taksassa pysyvät samoina, niin miljoonan remontista voitte varautua noin 60 000 kuluihin. Eli kyllä kannattaa, sillä terveys on se ihmisen kallein asia maan päällä eikä rahalla ole nyt niin väliä. Tämän tutkimuksen jälkeen saimme sitten noin kuukauden odottelun jälkeen luvan muutostöihin sekä rakennustoimistosta, että taloyhtiöltä.
Rakennustarkastajan kirjeessä oli vain se tärkein, eli se että lupa oli myönnetty. Sen sijaan taloyhtiön kirjeessä oli lukemista kolmen ja puolen sivun verran. Ensin yleisluontoisi määräyksiä, kuten, että ”Käytettävän vedeneristysjärjestelmän tulee täyttää Suomen Rakentamismääräyskokoelman C2 vaatimukset.” No senhän nyt käsittää jokainen normaalijärkinen, että tämän kaltaiset tiedothan kuuluvat jo yleissivistykseen. Samoin kuuluvat tietysti sivistykseen tiedotteen loppuosassa luetellut ja rakentajalta vaaditut 12 erilaista muistiota tai pöytäkirjaa remontista.
Suorastaan hyrisin tyytyväisyydestä, kun luin kirjettä ja tunsin kuuluvani johonkin sellaiseen yhteisöön johon en ollut vielä ennen tiennytkään kuuluvani. Meidänkin maahamme kun on aikojen saatossa pesiytynyt sellainen otus kuin pyhä byrokratia, mutta siitähän ei ole enää vaivaa, kun sitä on ruvettu häätelemään huisin hiiteen. Ja tämä kirje osoitti selvästi, että onnistuneesti ja se tuntui kyllä hienolta, kun rakentamisestamme huolehdittiin näin perin pohjin, mutta silti sopivan tiukasti ja kuitenkin ystävällisessä hengessä.
Meillä oli putki- ja sähkömiehen lisäksi töissä tietysti myös taitava kirvesmies, sillä minä itse en osaa tehdä käsilläni muuta kuin kannella valmiita halkoja pirttiin. Mutta onneksemme joku osaa ja meidän miehemme osasi. Tilin hänelle teetin osaavalla ja kaikki tellit ja kellit hallitsevalla näpsäkällä nuorella rouvalla.
Silmäilin saamaani mitä melkoista paperinivaskaa ja viheltelin taas tyytyväisenä, sillä huomasin osallistuneeni yhteiskunnallisiin ym. menoihin palkan päälle lähes 60 prosentilla. Vaikka pikkuisen kalliiksi tulikin, niin näin se hyvinvointiyhteiskunta pyörii, sillä siellä missä tällaisia maksuja ja velvoitteita ei ole, ollaan paljoa vailla.
Ja siellä viimeisen sanan sanoo aina vain raha. Ja sellainen raha, joka kuuluu vain yhdelle prosentille väestöstä. Me täällä elämme mielestämme maailman parhaassa maassa ja uskomme, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Silloinhan se hehku lämmittää meitä kaikkia tasapuolisesti