Muistan erään kerran, kun lääkäri kysyi minulta liikuntatottumuksistani. Vastasin siihen että lumilautailen. Sen jälkeen tuleva kommentti oli että okei, mutta harrastatko mitään urheilua, mitään varsinaista liikuntaa. Anteeksi mitä?
Lumilautailuhan ei missään nimessä ole mitään urheilua. Se kehittää jalkojen lihaksia ja erityisesti se kehittää motorisia taitoja. Vaikka se lauta liikkuukin alamäkeen, niin taitavat tehdä ne pujottelusuksetkin ja pujottelua pidetään kyllä yleisesti vaativanakin urheilulajina. Niinpä niin.
Oman kehon hallinnan tärkeys korostuu, kun kumpikin jalka on kiinni samassa kappaleessa. Kehonliikemahdollisuuksien tunnistaminen on avain asemassa kun laudan päälle hypätään. Laskija tulee tietoiseksi kehon liikkuvuudesta ja puolista mukaillen ympäristön muutoksia ja se kehittää alaraajojen toimintaa ja vahvistaa lihaksia.
Lautailun psyykkiset ominaisuudet ovat asia erikseen. Lautailijan täytyy hahmottaa laskun aikana oman kehonsa lisäksi jatkuvasti pinnanmuotoja, mahdollisia muita laskijoita ja heidän sekä omaa nopeuttaan. Arviointi- ja reagointikyky paranee.
Lumilautailun psyykkinen vaikutus on asia erikseen. Lajissa saa jatkuvia onnistumisen ja kehittymisen tunteita. Olosuhteiden vaativuutta voi kasvattaa oman tuntuman mukaan ja niitä riittää, jokainen päivä rinteessä on erilainen. Sosiaalinen kanssakäyminen yleisillä rinteillä on välttämätöntä, eikä aloittelijoita katsota kieroon. Kaikki muistavat omat ensi yrityksensä.
Ja kun tämä lautailija on viettänyt kahdeksan tuntisen päivänsä rinteessä, lääkäri taputtelee tyytyväisenä selkään tunnin viikonloppuhölkkääjää. Valitettavan moni ei vieläkään ymmärrä, että kyllä, se on urheilua. Laji on ollut täällä kohta jo puoli vuosisataa eikä vieläkään. Pitäisikö lautailijoiden vaihtaa hiihtoladuille douppaamaan, että heidänkin talviurheilulle hymyiltäisiin tyytyväisenä. Onneksi nykyisin tämän lajin väheksyjät ovat jo aika vähässä.