Jos 1800-luvun lääketieteen käsitykset olisivat valloillaan tänä päivänä, luokiteltaisiin aika moni meistä sairaaksi. Lätkäistäisi jokin ICD-koodi sairauslomatodistukseen ja määrättäisi lääkkeeksi välittömästi suoritettava kotiinpaluu.
Tiedon tästä nostalgian aiemmasta määrittelystä löysin vanhasta Ylen jutusta. Yllätys?
Nostalgia diagnosoitiin tosiaan sairaudeksi vielä 1800-luvulla, ja nostalgia miellettiin koti-ikäväksi. Perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila kertoo jutussa, että nostalgian takia ihmiseltä katosi vieraissa oloissa elämänvoima. Sairastunut menetti ruoka- ja elämänhalunsa ja saattoi jopa kuolla.
Tänä päivänä nostalgialla on myönteinen kaiku. Sitä käytetään jopa terapiamuotona ja sosiaalinen media on täynnä ryhmiä, joissa voi nostalgisoida luvan kanssa yhdessä.
Sopivassa määrin nostalgia luo mielihyvää ja sillä on voimaannuttava vaikutus, se antaa mielihyvää ja lohtua.
Tunnustan itsekin, että minussa asuu pieni nostalgisoija. On hienoa esimerkiksi katsella iäkkäämmän sukulaisen kanssa vanhoja mustavalkoisia valokuvia ja kuunnella tarinoita, jotka kuljettavat 1940-luvulta tähän päivään.
Tietyn aikakauden muotoilu hivelee silmää ja retrokuosi kiinnittää huomion. Tavaroiden historia kiinnostaa ja vanhat fraktuurakirjasimet näyttävät mielenkiintoisilta.
Nostalgia ei ole kuitenkaan ottanut kokonaisvaltaa minussa, vaan ennemminkin koen sen tietynlaisena lohdullisena asiana.
Liikaa ei kuitenkaan kannata nostalgisoida. Lopputuloksena voi olla pettymys. Menneen kaipuussaan ei välttämättä kannata katsoa lapsuuden lempisarjoja uudestaan, kuunnella teinivuosien lempiartistien musiikkia tai mennä niihin paikkoihin, joissa lapsena mansikat maistuivat kaikista makeimmalle.
Aika ei kestä kaikkea, eikä kaikkia muistoja kannata pilata.