Aloitin tämän kuun kolumnin kirjoittamisen sillä mielellä, että se jäisi sitten lyhyen kolumnistin urani viimeiseksi. Nyt kesällä tulee kaksi vuotta täyteen eloani täällä Brasiliassa, kolumnejakin olen jo ehtinyt raapustella reilun vuoden ajan. Idea oli jakaa kirjoituksissani brasilialaista arkea, hauskoja tapahtumia ja hämmästyksen aiheita. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että matto olisi vedetty kolumnieni aiheiden alta. Olen löytänyt itseni siitä tilanteesta, että mikään täällä ei enää hämmästytä tai tunnu ollenkaan kummalliselta. Brasilia on onnistunut kotouttamaan minut ja saanut unohtamaan, että jossain muualla oli joskus toista. Olen löytänyt paikkani tästä maasta ja näiden ihmisten joukosta.
Brasilialaiset ovat edelleen ihania ja tämä maa on ihana, siitä ei pääse mihinkään. Alkuviehätyksen laantuessa, pistää silmään kuitenkin myös vähemmän mairittelevia asioita, joihin ei ehkä alussa osannut edes kiinnittää huomiota. Niin iloiset ja ystävälliset brasilialaiset ovat huonoimpia asiakaspalvelijoita, joihin olen koskaan, missään ikinä törmännyt. Ravintoloiden ja liikkeiden henkilökunnalta pääsee usein unohtumaan ihan peruskäytöstavat. Maksaville asiakkaille puhutaan tylysti tai mumisten vältellen katsekontaktia, vaikka asiakas yrittäisi katsoa silmiin ja toivottaa hyvää huomenta. Vaihtoraha viskataan tiskille, josta setelit ja kolikot päätyvät edelleen lattialle pyörimään. Monet kerrat olen hölmönä jäänyt käsi valmiina ottamaan vastaan vaihtorahoja, kun oikeasti minun olisi kannattanut jo laskeutua valmiiksi kyykkimään lattianrajaan.
Poikkeuksia toki on, kuten eräs pienen kaupan pitäjä. Tämä rouva on aina niin ystävällinen, mutta palvelu pelaa hitaasti. Hän nimittäin palvelee oikeastaan vain silloin, kun ruudussa pyörivät televisio-ohjelmat sattuvat mainostauolle. Kassalle suuntaamisen pitää ajoittaa sillä hetkellä, kun rouvan toinen silmä irtoaa vihdoin ruudusta. Jos ei halua odotella mainostauolle asti, kannattaa silloin varata mukaan tasaraha.
Brasilialaiset rakastavat liikkuvaa kuvaa. Televisiota, leffateattereita ja Youtubea. Joka paikassa on televisioita ja niitä tuijotetaan haltioituneina. Joka paikalla tarkoitan esimerkiksi pankkeja ja virastoja. On tavallista, että perhe menee ruokaravintolaan illallistamaan ja samalla katsomaan saippuaoopperaa. Youtubesta laitetaan näkymään kuumimpien poptähtien videoita ja sitten niiden koreografioita imitoidaan omissa olohuoneissa koko porukan voimin. Elokuvateatterissa brasilialaiset syövät paljon erilaisia, rapisevissa kääreissä olevia herkkuja ja kommentoivat ääneen elokuvan juonen kulkua. Tyypillistä leffateatterissa ovat myös koko ajan vessassa ravaavat ihmiset, joita olen joskus alkanut laskemaan, kun homma ei ole näyttänyt loppuvan ollenkaan.
Mitä Brasilia ja brasilialaiset ovat minulle sitten opettaneet? Ainakin tämä latinalainen yhteiskunta kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Välillä turhaudun ja hermostun, mutta kärsin nykyään vähemmän kuin ennen. On pitänyt hyväksyä, että on asioita, joihin en voi vaikuttaa eikä minun tarvitsekaan. Brasilialaiset näyttävät esimerkillään joka päivä, että elämä voi olla mukavaa ja antoisaa myös jo ennen eläkeikään siirtymistä. Ei kiire tai stressi tee ihmisestä sen parempaa tai arvokkaampaa. Brasilialaiset auttavat näkemään, että kaikki tässä elämässä on mahdollista. Ei elämää tarvitse pelätä, vaikka kaikki ei aina näyttäisi niin varmalta. Siksi uskaltauduin toteuttamaan haaveeni ja perustin oman yrityksen.
Kuulostaa hienolta sanoa asuvansa ulkomailla, mutta ei se sitä aina ole. Jokin aika sitten nukuin yöni autuaan tietämättömänä siitä, että tyynyni alle oli linttaantunut hedelmälepakko. Nyt, kun olin pari viikkoa ärhäkän viruksen riepoteltavana. Sitä alkoi heti miettiä, onko tämä nyt Denguea vai sitä Zikaa. Onneksi ei ollut kumpikaan.