Anna-Mari Kilpijärvi anna-mari.kilpijarvi@koillissanomat.fi
Hyvä ystäväni kirosi minulle tässä taannoin ajattelevansa liikaa. Hän ei voinut oikein keskittyä, sillä hän vain mietti, mitä muilla oli varalla hänen syntymäpäivälleen. Kuulemma ylivilkas mielikuvitus teki tepposiaan.
Olen huomannut saman piirteen myös itsessäni. Ajattelen ja suunnittelen liikaa, nykyhetken sijaan keskityn huomiseen ja ensi viikkoon.
Stressaan, kun en tiedä mitä on edessä. Haluan tietää kaiken - jotta voisin suunnitella kalenteria taas eteenpäin.
Minä olen suunnittelija. Teen listoja ja suuria linjauksia tulevaisuuden varalle. Voin hyvin, kun tiedän tulevasta mahdollisimman paljon.
Kun suurimmat suunnitelmat on tehty, loppuajan mietinkin sitten vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja suunnitelmille. Ajatuksethan siinä unohtuvatkin helposti muille maille.
Suunnittelin myös tämän kuluvan kesänkin valmiiksi jo keväällä. Ajattelin ensin kauhulla, mihin olenkaan ryhtymässä ja onko minusta sittenkään toimittajaksi paikallislehteen.
Seuraavaksi jo pelkäsin, kuinka jaksaisin Kuusamossa. Olenhan asunut muualla jo viitisen vuotta.
Kuvittelin kesästä tulevan yksinkertaisesti tylsän. Tekisin kyllä mielenkiintoista työtä, mutta muuta elämää Kuusamossa minulla ei sitten olisikaan. Oulussa kävisin niin paljon, kuin mahdollista.
Suunnittelinkin kuvaavani paljon. Tylsistyisin ja onnellinen olisin vasta, kun muuttaisin takaisin Ouluun keskelle arkisia rutiineja.
Lähestulkoon kaikki suunnitelmani menivät mönkään. Olen kyllä nauttinut työstäni, jopa enemmän kuin osasinkaan arvata. Muuten sitten Kuusamon meno yllätti.
Olen viihtynyt Kuusamossa jopa yllättävän hyvin. Vaikka elämäni on keskittynyt opiskelujen myötä enemmän Oulun suunnalle, kotiseutu pääsi yllättämään positiivisesti.
Vaikka tylsiäkin hetkiä on ollut, aika tuntuu kuluneen hyvin nopeasti. Vasta sitä ihmeteltiin ensimmäistä työpäivää ja kohta sitä pitäisi jo lähteä takaisin kohti rannikkoa.
Paluu juurille on auttanut näkemään omaa elämää aivan uudella tavalla.
Oikeastaan vasta tänä kesänä olen huomannut, kuinka onnellinen olenkaan. Se asia vain valkeni tässä eräänä iltana kävellessäni kotiin.
Varpaista lähtevä naurun ja ilon kihelmys kapusi ihan huomaamatta varpaista poskipäille hymyksi. Lähestulkoon piti pysähtyä keskelle pyörätietä maistelemaan vatsanpohjasta lähtevää naurun helmeilyä.
Eipä sillä, että olisin ennen jotenkin onneton ollut. Sitä vain tottuu arkeen ja alkaa pitää asioita itsestäänselvyyksinä.
Nyt kun olen päässyt irrottautumaan harmaasta arjesta, alkavat väritkin näyttäytyä entistä kirkkaampina.
Kun kaikki suunnitelmat tuntuvat muuttuvan, on parasta vain lähteä mukaan. Ja mitäpä sitä liikoja suunnittelemaan tulevaa, paras hetki on tässä ja nyt.