Kitka on minulle paljon enemmän kuin komea järvi ja upea joki. Kitka on minulle elämysten kehto, maittavan kalan aitta, sanat seisauttava jumalainen vesi ja miljoona muutakin asiaa. Niistä kerron nyt hippuja. Antakaa veden viedä venettäni.
Kitkan näin ensimmäisen kerran 1960-luvulla Rukan huipulta. Suuri järvi oli jäässä.
Kitkajokeen ensikontakti kalan merkeissä tuli kesällä 1972 – ja heti minulla oli rinkka täynnä taimenia. Kalan kulkusuunta polulla tosin oli päinvastainen kuin myöhemmin. Kuusamon Uistinseura kantoi talkoilla taimenen penikoita Harrisuvantoon. Lisähappea muovipussiin laitettiin Juumassa ja niin pienet istukkaat pärjäsivät perille sopivassa kyydissä.
Sittemmin pääsin kantamaan kalareppuani Juumaan päin silläkin tavalla, että repusta törrötti taimenen pyrstö. Minusta se oli hauska viesti niille, jotka eivät vielä olleet tietoisia onnistuneesta onkimisesta.
– Esko perkele, totesi kerran Henry Korpua, kun nostin Harrisuvannon niskalla repun pykälään ja lähdin mäkeen.
Sen kalan sain kiinni, vaikka Pakkas-Ville oli kopassut Harrisuvannon niskan juuri ennen minua. Juuman Hemppa se vinkitti.
– Mee Esko nyt!
Sama Korpua käveli vastaan Välipyörteessä kesällä 1983.
– Mitä sinä oot tekemässä?
Oli siihen helppo vastata.
– Taimenta tässä taluttelen.
Leirissä punnittiin kala 3,7-kiloiseksi. Se iskettiin oitis suolaan, voipaperiin ja sitten hetteeseen muovipussissa pysymään kylmänä. Iltapäivällä kala matkasi kylmäkallet vieressään nahkarepussa Suonnansaareen, Kitkajärvelle. Oli Reino Rinteen 70-vuotisjuhlat ja tämä oli mielestäni sopiva lahja miehelle, joka pelasti koko joen.
Kanssani samaa mieltä olivat Harrisuvannon kalamiehet sekä synttärivieraat. Juhlapöydässä oli pian pelkkä taimenen nahka ja ruoto jäljellä. Saatesanat:
– Hyvvää oli!”
Suonnansaaressa pääsin olemaan paikalla silloinkin, kun Suomen ensimmäinen ympäristöministeri Matti Ahde oli Reino Rinteen vieraana ja teki yksityishenkilönä vierailun Kitkan vesille. Koskiensuojelulain lobbausta se oli, mutta paljon muutakin. Yhteisiä nimittäjiä oli vähintäänkin riittävästi. Päivällä laskettiin puuveneellä Kitkajokea Käylästä Juumaan.
Iltapäivällä bongattiin Jyrävä. Aallokkokosken yläpäässä selvitin innokkaana Ahteen Matille.
– Tämä on minun suosikkikoskeni. Se soikin eri tavalla kuin muut kosket.
Ahde katsoi minua siihen malliin, että puhu sinä poika musiikkimiehelle mitä haluat. Savonlinnan oopperajuhlat hyppäsivät mieleeni. Kitara oli ollut matkassa silloinkin, kun Matti nuorena miehenä ajoi moottoripyörällä Oulusta Suiningin Korppiniemeen.
Mutta ennen kosken puoliväliä Matti odotti minua. Ja sitten tuli nättiä musiikkia korvaani.
– Esko, oot ihan oikeassa. Tämä Aallokkokoski soi tosiaan eri tavalla!
Illalla heitimme Suonnansaaressa tikkaa ja odottelimme savusaunan valmistumista. On muuten rakennettu 1880-luvulla se sauna. Illalla Reino kävi kertomassa minulle:
– Ministeri kyseli, että saisiko olla toisenkin yön saaressa.
Kyllä sai. Ja pääsi nuotalle.
Pysyvästi mieleen jäi sekin taimen, joka iski ensimmäiseen heittoon Ahvenperän yläpuolella kesällä 1996. Toiseksi vanhin tyttäreni Elli oli menossa naimisiin Voutilaisen Jarkon kanssa. No pitihän hääjuhlan ruokapöytään graavitaimenta päästä laittamaan. Se oli ainakin suunnitelmissa.
Kova kalamies Heikki Karhunen Äänekoskelta huikkasi sitten juhlissa Kansanopistolla.
– Oot sitten ite pyytänyt nää punalihatkin?
Oli siinä kiva nyökkäillä ja leikkiä vaatimatonta.
Ystäväni Matti J. Särömaa oli pitkään Urheilukalastus-lehden päätoimittaja. Kävimme yhdessä kalalla Kitkajoella, Inarinjärvellä ja Tenolla.
Kitkajärvellä Wesa Reinonpoika Rinne antoi meille kyytiä pitkällä puuveneellä ja 9,9-heppaisella Yamahalla, joka oli Hinkkasen Riston avustuksella saatu Kuusamoon.
Matilla oli kaksi isoa pakkia uistimia, Wesalla kolme.
– Missäs sun pakkisi, kysymykseen oli kiva vastata näyttämällä vasemassassa etutaskussa ollutta pientä pahvirasiaa, jossa oli aikaisemmin ollut Mustad-koukkuja.
Rasiassa oli Kilpivaaran Sepon tekemä Ässä-vaappu.
Saimme yhden taimenen, semmoisen passelin ruokakalan, joka ei rehellisesti kerrottuna ylittänyt tämän päivän 60 sentin mittaa. Arvaatte kyllä, mihin uistimeen se otti.
Natura-seminaarissa Kuusamon Liikuntahallilla oli sitten vähintäänkin mukava antaa tuoretta kalastusraporttia Kitkalta.
– Hyvin lauloi jarru eilen Kitkajärvellä. Ja hyvältä maistui se taimen, pannulla paistettuna.
Urheilukalastus-lehteen kirjoitin salanimellä Harri Suvanto. Kitkantien Primassa olin sitten kalatiskillä ja takavasemmalta kuului hieman tavallista matalampi ääni, melkein kuiskaamalla.
– Sinäkös se oot se Suvannon Harri?
Tunnistin äänen, Teuvo Jeminen se siinä kyseli. Vastasin myöntävästi. Ja lupasin pikapalaverin päätteeksi, että jatkossa ei enää mitään lukuja, jotka kertovat koko kauden taimenten kappalemäärän.
Tuohon aikaan Kuusamon kolmelle joelle myytiin noin 10 000 lupaa kaudessa. Yläkanttiin arvioituna taimenia niillä nousi noin ”vajaat 1.000 kappaletta”.
Kirjoitin aiheesta Koillissanomien alakertapakinassa. Nyt 30 vuotta myöhemmin on helppo olla samaa mieltä laskutoimituksesta, jonka silloin esitin. Kun alle sata osaavinta ja ahkerinta onkijaa vei noin puolet kaloista, jäi lopuille toinen puolikas eli noin 500 taimenta.
Tämän laskuopin mukaan reilusti yli 9 000 jäi ilman taimenta. Kalastusmatkailuako tämä oli? Ei, vaan matkailukalastusta?
Maaningan laavu Kaijankivien tuntumassa puolestaan kertoo, ketkä siellä onkivat. Parhaana kesänä Maaninkalaisten kokoluokka oli 7 kg, olipa vavassa sitten isä, poika tai äiti. Hyvin nyki heillä.
Tälle laavulle tuli pian polku Haukilammintieltä, kun Nurmen Leksa sen suunnan vessapaperilla ensin viitoitti. Ennen sinne valuttiin Juumasta Pahankallion kautta. Leksan polkua pääsi jokivarteen niin sanotusti tuossa tuokiossa.
Tänään Kitka on minulle edelleen Kuusamon Luonnon Numero Uno. Mutta: Taimen on tehnyt tilaa.
Muuttohaukka Pähkänäkalliolla ja koskikara Kiveskoskella ja Käylässä kutsuvat kulkijaa. Kuukkeli on entiseen tapaan utelias jokilaaksossa. Tykkään heistä.
Neidonkenkää kauniimpaa kukkaa ei olekaan. Lapinvuokko, tuo Islannin kansalliskukka, on omassa sarjassaan ja tikankontin keltainen menee jopa kulleron ohi.
Kaamosvalot loistavat pidempään mitä kalastuskaudella on mittaa. Pastillisävyt ovat poikaa. Aurinko nousee ja laskee samalla kellonlyömällä. Ruska odotuttaa joka syksy. Ja sitten se tulee ajallaan. Joka kerta erilaisena.
Täysikuu haastaa tasaisin välein, mutta ne pilvet pilvet...
Makkarat on kiva käydä paistamassa Myllykoskella tai Jyrävällä. Taimenta olen syönyt vähintäänkin riittävästi. Eikä tuonne Kitkan taimenen syönnösaltaalle rajan taakse ole semmoista poltetta kuin 20 vuotta sitten.
Enkä minä ole unohtanut sitäkään, että minut on vihitty Käylän kirkossa, Kitkajoen rannalla. Nykyinen seinänaapuri oli silloin rajaseutupastorina – ja hän se kyseli sitä ”Tahdotko-kysymystä”.
Samassa kirkossa kastettiin meidän Matti. Paikalla olivat myös Matti Etelämäki, Matti Iipponen ja Matti Piirainen. Pappina Veli-Matti Koivuranta, tuo yllä mainittu, sittemmin Kuusamon kirkkoherra.
Uskotte varmaan vähemmälläkin, että Kitka on minussa – ja pysyy.
