Pirtissä tuoksuu lohisoppa. Ulkona sataa vettä, mutta sisällä on lämmin ja takassa rätisee tuli. Ikkunasta näkyy kiivaana kohiseva Käylänkoski.
Piritta Väisänen kauhoo penkillä istuen mustikoita ämpäristä pusseihin ja Leena Haataja huikkaa tulijalle iloisen tervehdyksen.
Tupaan astuu kahluuhousuihin pukeutunut William Lönnberg, joka on matkannut Kuusamoon kalastusreissulle pitkän matkan Helsingistä asti.
Hän ottaa lohisoppaa ja istahtaa pöydän ääreen. Lounaalla ja kahvitellessa aikaa vierähtää äkkiä toista tuntia.
Lönnberg on Leenan Koskituvassa toista kertaa. Ensimmäistä kertaa hän kolkutteli ovella edellisenä päivänä, jolloin koskitupa oli kiinni. Silti nälkäiselle kalastajalle löytyi jääkaapista kalakeittoa.
– Ihastuin tähän vieraanvaraisuuteen ja lämminhenkisyyteen. Viime kerrallakin istuin täällä varmaan pari tuntia. Paikka on vähän kuin olohuone, Lönnberg sanoo.
Leenan Koskituvan yrittäjä Leena Haataja on kuullut saman usein. Paikkaa on kuvailtu olohuoneeksi ja mummolaksi, kotoisaksi paikaksi, johon on mukava tulla.
– Eikö ookki, ihan kuin tulis kottiin? Haataja kysyy Lönnbergiltä, joka nyökyttelee hymyillen.
– Tämä paikka sen tekee. Onhan tämä ihan oma maailmansa, pieni satumaa, Haataja miettii.
Aikaisemmin Oulussa asunut Haataja sai idean palata takaisin juurilleen Kuusamoon kaksi vuotta sitten joulupäivänä. Haataja kertoo, että ajatus tuli sydämeen eron jälkeen.
Luokanopettajana ja ravintolayrittäjänä työskennellyt Haataja tuli Rukalle talvisesongiksi. Kun sesongin päätyttyä piti keksiä tekemistä kesäksi, vinkki kesäkahvilasta tuli Käylän Salen Simo Kuuselalta.
– Simo sanoi, että se punainen mökki jokivarressa näyttää ihan sinulta. Minulla tuli heti visio ja siitä se sitten lähti, Haataja kertoo.
– Ystävät ja tuttavat pitivät ihan hulluna, eivätkä voineet käsittää, mutta nyt kaikki on aivan, että mahtava juttu.
Leenan koskitupa on 1946 rakennettu vanha hautomo. Punainen torppa sijaitsee Käylänkosken varrella, aivan kalanviljelylaitoksen vieressä.
Koskitupa on kuin mökki: sähköt on, mutta juoksevaa vettä ei tule. Siksi Haatajan täytyy valmistaa ruoat ja tiskata kaikki astiansa vähän matkan päässä Korpihovilla.
Heinäkuussa oli päiviä, jolloin vieraita lappasi sisään ja ulos, astiat loppuivat ja päivän viimeiset asiakkaat aterioivat kertakäyttöastioilla. Valtavasta tiskin määrästä huolimatta Haataja ei aio vaihtaa astiastoaan pysyvästi paperikuppeihin.
– En minä halua käyttää kertakäyttöastioita, se roskan määrä on aivan mahoton, Haataja sanoo.
Koskituvan matalan katon alla turistit ja paikalliset kohtaavat. Ihmiset ovat löytäneet lohisopan ja poropiirakan äärellä vanhoja luokkatovereitaan, tuttaviaan ja sukulaisiaan.
– Minä oon tutustunut omiin sukulaisiin ja mökkinaapureihin. Miehen enon näin ensimmäistä kertaa täällä, ihan sattumalta, Piritta Väisänen kertoo tiskin takaa.
Leenan koskituvalla käy porukkaa joka puolelta maailmaa. Haataja kertoo esimerkkinä tarinan sveitsiläisestä pojasta, joka ihastui kesäkahvilaan niin kovasti, että jätti oveen kiitoslapun hyväsydämisestä vastaanotosta.
– Olen aina tykännyt matkustella ja nähdä ihmisiä. Nyt minun ei tarvitse lähteä maailmalle, vaan koko maailma käy täällä, Haataja sanoo hymyillen.
Kohtaamispaikan lisäksi Haataja kutsuu tupaansa palvelupisteeksi. Kesäkahvilayrittäjä auttaa aina, kun joku häneltä apua pyytää.
Esimerkkejä on monta: Haataja on selvitellyt Käylässä myytäviä mökkejä ja hillasankon hintoja, järjestänyt väsyneelle matkalaiselle autonkorjaajan, toiminut taksina, kestinnyt nälkäisiä lapsia, nuoria ja aikuisia, vaikka heillä ei juuri sillä hetkellä olisi ollut rahaa mukanaan.
Kerran Haataja soitteli ympäri kyliä etsien venettä perheelle, jonka piti päästä mato-ongelle. Muutaman puhelun jälkeen löytyi vene ja vuokran hinnaksi sovittiin kahvipaketti.
– Minä autan aina, kun joku apua tarvitsee. Mitä ei Käylästä löydy, sitä ei ihminen tarvitse, Haataja naurahtaa.
Nyt kesäkahvilan helteiset päivät ovat takanapäin, mutta toimeliaalla naisella on alustavia suunnitelmia Käylään myös talven varalle. Mutta ei niistä sen enempää, toppuuttelee Haataja itse.
Leenan Koskitupa ottaa vastaan vieraita vielä ruskakauden loppuun saakka.
– Kun lehdet lähtee, niin silloin lähden minäkin.
