Kolumni

Kenelle soit­taa?

Alakerta | Suvi Peltola / suvi.peltola@koillissanomat.fi

Teininä jouduin soittamaan yleiseen hätänumeroon useaan eri kertaan, aina samasta syystä. Ennen kuin lääkitys saatiin kuntoon, läheiseni sai niin voimakkaita epilepsiakohtauksia, että hän menetti tajunsa.

Muistan pelästyneeni tilanteita siinä määrin pahasti, että toisesta silmästäni meni hetkellisesti näkö. Siltä se ainakin tuntui, kun juoksin ambulanssia vastaan ikään kuin puolivaloilla.

Olen sittemmin joutunut vastaavanlaisiin tilanteisiin enää harvoin. Kerran pyörryin kesken kalligrafiakurssin, mutta virkosin erään toisen kurssilaisen laukkuunsa jemmaamilla glukoositableteilla. Olin siis vain päästänyt verensokerini liian alas.

Tuorein tilanne on uuden vuoden aatolta. Kaava oli jälleen sama: liian köykäinen välipala verrattuna siihen, kuinka kovasti heilutin talikkoa tallilla. Olin juuri tekemässä itselleni kunnon päivällistä, kun voimattomuus iski rytinällä. Valahdin valkoiseksi, jalat eivät pitäneet ja päässä suhisi.

Toisin kuin kertaakaan aikaisemmin hätäännyin toden teolla.

Syy pelkooni oli selvä, yksinäisyys. Edes teinivuosina ambulanssia soittaessani en nimittäin ollut yksin, vaan samassa tilassa minun ja epileptikon kanssa oli muita läheisiäni. Kalligrafiakurssilla minua hoivasi joukko kurssikavereita.

Uuden vuoden aattona olin vain itseni seurassa. Kaiken pelon keskellä tajusin pohtivani sitä, keneltä pyytäisin apua. Tiesin mistä tilani johtui, enkä voinut kuvitella vaivaavani sillä tunnetusti kiireistä tk:n päivystä ja vähiä ambulansseja.

Moni olisi tietysti soittanut sisaruksilleen, muille sukulaisilleen tai erityisen läheisille ystävilleen. Omalla kohdallani kaikki edellä mainitut asuvat ikävä kyllä vähintään 250 kilometrin päässä. Samalla kun kurottelin horjuvin käsin nopeasti verensokerini nostavan suklaarasian puoleen lupasin itselleni tiivistää yhteyksiäni täkäläisiin tuttaviini.

Puoli tuntia, kymmenkunta konvehtia ja puoli litraa jäätelöä myöhemmin tunsin oloni jälleen normaaliksi. Pika-avun jälkeen söin vielä valmistamani ruuan ja vahvistuin entisestään.

Mieltä jäi silti kaihertamaan. Minä pystyin liikkumaan omin voimin esimerkiksi erilaisissa harrastuksissa ja hankkia sitä kautta ystäviä, mutta toisin on monen vanhuksen laita. Mistä he hankkivat ystäviä, joiden puoleen kääntyä?

Oikein ahdistaa ajatella.

Suvi Peltola

”Kerran pyörryin kesken kalligrafiakurssin.