Alakerta | Jenny Halvari / jenny.halvari@koillissanomat.fi
Isovanhemmistani viimeinen, 89-vuotias mummuni haudattiin lauantaina.
Olin ihan pienestä pitäen paljon tekemisissä mummun kanssa. Hän otti meidät lastenlapset mukaan arjen askareisiin ja opetti siinä sivussa perkaamaan kaloja ja paistamaan lättyjä muurinpohjapannulla, apuvälineinä itse vuoltu lasta ja voin levittämiseen pajunoksista tehty suti.
Mummu oli koko ajan liikkeessä ja vaikka teimme paljon kivoja asioita yhdessä, rakkaimmat lapsuudenmuistoni liittyvät hetkiin ennen päiväunia. Köllöttelimme vierekkäin sängyllä ja mummu kertoili lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan.
Mummu oli ison perheen vanhin tyttö ja äidin sairastelun takia hän joutui pitämään huolta nuoremmista sisaruksistaan. Pieni tyttö ei yltänyt hämmentämään puurokattilaa, joten hänen piti nousta tuolin päälle. Puilla lämmitettävä helle kuumensi koko pirtin ja lapsen voimat ehtyivät nopeasti. Perheelle oli kuitenkin saatava ruoka pöytään, joten ei auttanut kuin jaksaa.
Koti oli köyhä, mutta naapurissa oli vielä köyhempää. Siellä leipään laitettiin jatkoa männystä. Mummulla kävi naapurintyttö sääliksi, joten hän vaihtoi usein tytön kanssa oikeaa leipää pettuun. Se, että pettuun jouduttiin turvautumaan, oli perheelle häpeä. Siksi petusta ei koskaan puhuttu suoraan ja vaihdotkin piti tehdä salassa. Mummu vain väitti, että tykkää petun mausta.
Usein mummu pyysi kokeilemaan takaraivossaan olevaa isoa koloa. Se oli tullut kuokkimiskilpailussa veljen kanssa. Mummu oli aloittanut kuokkimisen pellon toisesta päästä ja veli tuli vastaan. Veljellä taisi olla vähän kovempi tahti päällä, sillä kuokka pysähtyi mummun päähän. Verta vuoti suihkuamalla, mutta sivukylältä ei niin vain lähdetty sairaalaan. Pää sidottiin kotona ja toivottiin parasta.
Sota-aikana mummu oli jo Oulussa töissä. Kun hälytys lähestyvästä ilmahyökkäyksestä tuli, pommisuojaan juostiin ja lujaa. Jokainen nappasi hampaiden väliin puupalikan, etteivät hampaat löisi yhteen pommien iskiessä lähistölle.
Nuo tarinat ovat ihan tavallista elämää vajaan sadan vuoden takaa. Mutta mistään muualta kuin mummultani en juuri näitä tarinoita olisi voinut kuulla. On aivan eri asia kuulla läheisen kertovan naapurin pettuleivän mausta kuin lukea siitä, että nälkävuosina sellaista on syöty. Mummuni tarinat ovat pääomaa, josta olen kiitollinen.
Nykyisin ystävät ja tuttavat ovat klikkauksen päässä sosiaalisessa mediassa ja lähes kaikki maailman tieto on saatavissa yhdellä google-haulla. Oman suvun kertomukset eivät kuitenkaan välity eteenpäin, jos niitä ei kerrota.
Tarinoita, muistoja ja kokemuksia – niitähän on jokaisella. Huolehditaan siitä, että jälkipolvetkin saavat kuulla ne.
Jenny Halvari