Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän niin aikamme lapsia kuin tapojemme orjiakin. Oman leimansa meihin lyövät niin ympäröivä yhteiskunta kuin kasvuyhteisö.
Itse olen kasvanut melko keskivertoisen suomalaisen tavoin vanhempien ja kolmen lapsen muodostamassa ydinperheessä.
Tai sitä voisi pitää jo suurperheenä, sillä keskimäärin perheessä on noin 1,8 lasta. Onneksi en ole se neljä viidesosalapsi, vaan rehellisesti kuopus.
Elontaipaleella olen kulkenut varsin tavallisen matkan, peruskoulun jälkeen tie vei lukioon, kuten myös vajaalla puolella ikäluokastani.
Lukiosta selvisin kolmessa vuodessa, jota seurasi yksi välivuosi. Nyt opiskelen ammattikorkeakoulussa ja työskentelen väliaikaisesti. Valmistuakin pitäisi parin vuoden päästä ja sitten siirtyä kunnon työelämään tienaamaan.
Aika tavanomaista, ei mitään uutta tämän taivaan alla.
Suurinpiirtein tällaista elämää suomalaisnuorilta odotetaan. Tosin työelämään pitäisi aina siirtyä aikaisemmin ja siellä myös kestää pidempään,
Suorastaan keskinkertaista elämää. Tilastokeskuksen Suomen tilastollisen vuosikirjaan 2007 suhteutettuna minulla on odotettavissa vielä reilut kuutisenkymmentä elinvuotta.
Kuluttaisin kahvia ainakin sen yhdeksän kiloa vuotta kohden.
Jos toteuttaisin Tilastokeskuksen keskivertoisen naisen olettamusta, saisin lapsen 28-vuotiaana ja naimisiin menisin kolmikymppisenä. Ja työllistyisin kuntasektorille palvelu-, myynti- tai hoitotyöntekijänä.
Lihaa söisin vuodessa 72 kiloa.
Huh, hieman alkaa jo pelottaa.
Kuvittelin aina, että olen erittäinkin ainutlaatuinen, mutta tilastojen valossa näytänkin ainakin vielä toistaiseksi elävän hyvinkin vahvasti odotusten mukaisesti.
No, en minä ihan kaikessa ole aivan keskiverto nainen. Esimerkiksi pituuden suhteen olen viitisen senttiä keskimääräistä pidempi.
Ja ainakaan toistaiseksi työllistyminen kuntapuolelle näyttää epätodennäköiseltä, mutta näiden merkkien valossa sekin olisi mahdollista.
Ja minulla on hieman rikkinäinen päänsisäinen jukeboksi. Kuinka monelta löytyy sellainen?
Monia ahdistaa elää tavanomaista elämää. Aina kaivataan jotain uutta ja virkistävää. Samalla yhteiskunta olettaa meidän elävän tietyn kaavan mukaisesti.
Yhteiskunnan valtavirran sivupoluille kulkevia kummoksutaan, sillä he eivät toimi normien mukaisesti. Sinänsä huvittavaa näin liberaalina kautena.
Itse en ainakaan vielä tiedä, mille polulle astelen. Voi olla, että sorrun paineen alle elämään lauman mukana.
Mutta toisaalta, kuten Albert Einstein sanoi: ”Ne, jotka seuraavat laumaa, eivät yleensä mene laumaa kauemmas. Mutta hän, joka kulkee yksin, hän mitä todennäköisemmin löytää itsensä paikoista, joissa kukaan muu ei ole ollut.”
Anna-Mari Kilpijärvi