Miten voi luopua jostain sellaisesta, joka on ollut mukana koko aikuisiän?
Sinä syksynä syntyi ensin koiranpentu, aloitin opinnot toimittajaksi ja tapasin nykyisen aviomieheni. Lukio oli ohi, tuttu kaveriporukka hajaantunut, minä hukassa uudessa elämäntilanteessa. Avuksi tuli pentu, jolle annettiin nimeksi Lysti. Jotta muistaisin, että tästä koirasta ja elämästä saa iloita.
Huntalo Lysti juoksi liian pitkine koipineen ilohepuleita, hyppi neljällä jalalla suoraan ilmaan ja varasti hanskoja ihmisten käsistä. Vaikka huntalosta kasvoi ensin upea koira ja myöhemmin rauhallinen vanhus, näitä kolmea se teki loppuun asti.
Ei Lysti missään lapsen asemassa ollut, mutta ihan varmasti huomion keskipisteenä. Lukemattomat olivat ne tunnit, jotka käytimme etsintäkoiraharjoituksissa, tottelevaisuustreeneissä, näyttelykehissä ja turkinhoidossa. Kiitoksena käytetystä ajasta oli katsottavan kaunis koira, jonka kanssa oli helppo elää.
Vaikka eihän se aina helppoa ollut. Oman aikuistumiseni kanssa yhtä aikaa sain kasvattaa toista. Yritin varmasti liikaa. Opin kantapään kautta ja välillä en ollenkaan.
Mitäpä sitä muistelemaan muuta kuin mukavia aikoja! Lysti pääsi mukaan kanoottireissuille ja metsäretkille – ja Luostolle Lystinpitoon! Se sujahti asumaan ongelmitta niin opiskelijasoluun kuin omakotitaloon. Onnellisin Lysti oli varmasti silloin, kun asuimme mökillä metsän keskellä ja koira sai nuohota kaikessa rauhassa pitkin pihoja ja rantoja.
Lysti sopeutui muutoksiin ihailtavasti, vaikka eivät ne sille varmasti helppoja olleet. Ensin ainokaisen aseman horjutti toinen koira, sitten huomion vei vauva ja vielä toinen.
Alkuun Lysti suhtautui lapsiin kuin ilmaan. Näytti kuin se ajattelisi, että jos se ei näe niitä, niitä ei olekaan. Pikku hiljaa huomasin, että minun tullessani kotiin Lystin piti aina tarkistaa, ovatko lapset mukana. Sitten se lähti mukaan leikkeihin ja antoi pikku kouluttajien syöttää itselleen kourakaupalla makupaloja.
Viikko sitten palasin eläinlääkäriltä kotiin silmät punaisina. Laitoin pannan ja taluttimen omalle paikalleen naulakkoon. Halasin lapsia. Ei tuntunut enää miltään.
Vaikka loppuajat Lysti lähinnä pötkötteli kotona, koiraton koti on tyhjä. Huomaan nyt kuinka Lysti oli mukana kaikessa ja ajatuksissa jatkuvasti. Välillä luulen edelleenkin näkeväni valkoisen koiran kerällä sohvalla.
Surun jälkeen päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus.