Alakerta | Suvi Peltola / suvi.peltola@koillissanomat.fi
Kesälomani loppui eilen. Töihin palaaminen oli periaatteessa mukavaa, mutta käytännössä kova paikka.
Lomani ei mennyt pieleen, en kokenut kauheuksia, pääsin käymään ennakkoon suunnittelemissani paikoissa ja näkemään monia liian vähälle näkemiselle arjen kiireessä jääviä tuttuja. Uin ensimmäisen kerran meressä, sain tälläytyä parhaimpiini useana iltana, kuuntelin uuden pienen veljentyttöni helkkyvää naurua ja ihailin maan nopeimpia suomenhevosia Kuninkuusraveissa.
Kaikesta edellisestä huolimatta koen, että kesälomani ei onnistunut, ja juuri sen vuoksi loman loppuminen tuntui niin pahalta.
Missä sitten mätti? Mitä mahtavan ihanaa minulle olisi pitänyt tapahtua, jotta voisin nyt ylistää eläneeni viimeisen kolmen viikon aikana täydellisen tai vähintään täydellisyyttä hipovan loman?
Vastauksen voi typistää yhteen sanaan, lepoon. Lepo oli ainoa asia, jota lomalle jäädessäni todella kaipasin ja jota kuitenkin sain tarpeeseeni nähden aivan liian vähän. Sain tietysti levätä töistä (tosin viime lauantaina otin varaslähdön arkeen ja kävin kirjoittamassa yhden jutun), mutta esimerkiksi innolla odottamani myöhäiset aamuherätykset jäivät vain haaveiksi.
Jokaiselle lomapäivälle tuntui riittävän jotakin pakollista hoidettavaa, jokin aidosti tai omasta mielestäni välttämätön velvollisuus. Kun reilu viikko sitten saavuin reissuiltani takaisin Kuusamoon, en sittenkään osannut levätä, vaan kehitin itselleni uuden projektin asuntoni sisustamisesta.
Työkykyni on nyt lähestulkoon sama kuin ennen lomaa. En ole loppu, mutta jostain pitäisi löytää lisää virtaa. Tarvitsen jotakin, mistä ammentaa voimaa arkena, sillä lomien aikana tapahtuva akkujen lataaminen ei minun tapauksessani näytä onnistuvan.
Yksi laturi löytyy läheltä. Hevoseni on erinomaista seuraa silloin, kun jaksaminen on koetuksella. Toisaalta hevoset ovat herkkiä eläimiä, joiden seurassa ei koskaan voi ottaa täysin löysin rantein.
Ehkä minun pitäisi tulostaa äidiltäni sunnuntaina saamani tekstiviesti ja ripusta se seinälle. Tuijottaa sen sanoja ja ennen kaikkea toimia niiden mukaan.
Äitini kirjoitti: ”Rakas Suvi. Jaksamista sinulle, aikaa itsellesi ja huolenpitoa itsestäsi. Kukaan muu ei sitä tee!”
Suvi Peltola