Viime viikkoina on ihmetelty tämän vuoden Nobel-valintoja.
Myös Suomi sai kunniaa, kun talouden Nobel myönnettiin - yhdessä yhdysvaltalaisen Oliver Hartin kanssa - suomalaiselle Bengt Holmströmille.
Holmströmin tärkein viesti suomalaisille on, että Suomi lähtee nousuun, kun maahan saadaan lisää Björn Wahlroosin tapaisia rikkaita sijoittajia. Ei ihme, että Wahlroos kehui Helsingin Sanomissa Holmströmiä lämpimäksi ja analyyttiseksi ihmiseksi.
Holmströmin menestystä himmentää hieman se, että kaikki eivät pidä taloustieteen Nobelia Nobel-palkintona ensinkään. Se ei kuulu Alfred Nobelin testamentissa vuonna 1895 määriteltyihin palkintoihin vaan on perustettu vasta vuonna 1969 Ruotsin keskuspankin toimesta.
Olisi mielenkiintoista tietää, kirjoittaako Holmström 10-sivuisen CV:nsä jatkoksi uusimmaksi meriitikseen talouden Nobelin vai ”talouden Nobelin”.
Bengt Holmström lienee joka tapauksessa palkintonsa arvoinen, mutta Bob Dylan on eri asia.
En ymmärrä, miten poplyriikka olisi millään mittareilla mitattuna Nobel-tasoista kirjallisuutta. Dylanin tekstit toimivat osana kokonaisuutta, johon kuuluvat myös sävellys, säestys, tulkinta ja niin edelleen, mutta runoutena ne ovat keskinkertaisia.
Nobel-komitea halusi murtaa rajoja ja nostaa populaarimusiikin osaksi nykytaiteen kaanonia - ja toteutti sen palkitsemalla poplyyrikon, jonka paras ja käänteentekevin tuotanto sijoittuu viidenkymmenen vuoden taakse.
Kun pää on nyt avattu popin suuntaan, jäämme odottamaan, ovatko ensi kerralla palkittavina Benny Andersson ja Björn Ulvaeus. Heidän eräs laulunsa ainakin kiteyttää rehellisesti koko popin syvimmän olemuksen: Money, money, money.
Viittaus ruotsalaisiin on sikäli perusteltu, että varsin usein kirjallisuuden Nobelit ovat osuneet juuri ruotsalaisille. Reilusta sadasta palkinnosta kahdeksan on mennyt Ruotsiin eli yksi noin miljoonaa ruotsalaista kohti. Jos Yhdysvallat olisi yhtä etevä kirjallisuusmaa, se olisi voittanut Nobelin 300 kertaa.
Kirjallisuuden Nobelilla on ollut muutenkin taipumusta mennä outoihin osoitteisiin. 1900-luvun alkuvuosina palkinnon pokkasivat nykyisin unohdetut Sully Prudhomme, Theodor Mommsen ja José Echegaray y Eizaguirre. Sen sijaan Leo Tolstoi, Mark Twain ja Henrik Ibsen jätettiin palkinnotta.
Ilman Nobelia jäivät myös Marcel Proust, Franz Kafka, James Joyce, Virginia Woolf, Bertolt Brecht ja Kurt Vonnegut. Kafkan kohdalla se johtuu varhaisesta kuolemasta, muissa tapauksissa siitä, että palkinnot kulkivat kymmeniä vuosia kirjallisuuden kehityksen jäljessä.
Ruotsin akatemian ilmeisenä pyrkimyksenä oli tällä kertaa ottaa vahinko takaisin ja olla kehityksen eturintamassa.
Dylanin valintaa akatemia perusteli sillä, että Dylan on luonut uutta runollista ilmaisua amerikkalaiseen lauluperinteeseen. Kirjailija, yliopistonlehtori Vesa Haapala kommentoi osuvasti, ettei Nobelin tehtävä ole palkita tuollaisia asioita.
Kädenojennus populaarimusiikille tuntuu tyhjältä ja tarpeettomalta eleeltä. Pop on yleisönsä löytänyt ja valloittanut maailman viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Se on nykytodellisuudessa niin erottamattomasti läsnä, että on välillä suoranainen haaste löytää paikka, jossa pop ei soisi. Onko tällainen ylivalta välttämätöntä palkita vielä Nobelillakin?