Isi hei. Ihan oikeesti.
Kaksi pojannatiaista katsoa nakottaa epäuskoisen näköisenä. Mauri Kunnaksen kirjassa unissakävelijä Herra Hakkarainen soittaa ystävättärelleen keskellä yötä – kolikkopuhelimella puhelinkopista.
Pojat siitä intoutuivat kyselemään, että mikä se semmoinen kolikkopuhelin on.
– Semmoinen puhelin, jolle piti syöttää kolikoita, että pystyi puhumaan. Niitä oli kauan sitten, kun isi oli nuori.
– Miksi et soittanut omalla puhelimella?
– Kännyköitä ei silloin ollut kuin oikein rikkailla. Ja nekin olivat vain vähän puhelinkoppia pienempiä. Eivät mahtuneet taskuun.
Epäilevä tuijotus jatkuu. Nuorempi on taipumassa jutun taakse: ehkä joskus muinoin katujen varsilla eleli puhelimia, jotka rouskuttelivat kolikoita ruuakseen. Kyllähän dinosauruksetkin elivät, kunnes kuolivat jättikokoisen meteoriitin törmäykseen.
Ekaluokkalainen palauttaa pikkuveljensä ruotuun vanhemman valtiomiehen arvovallalla.
– Isi kuule. Keksi parempia juttuja.
– Niin isi, keksi. Hahhaa!
Ajankulun huomaa lapsistaan. Mikä heille on arkipäivää, on itselle viime vuosien uutuus. Mikä itsestä tuntuu lähihistorialta, on heille kivikautta.
Niin kuin tämä kolikkopuhelin.
Puhelinkoppeja seisoi Kuusamon keskustassa ainakin kaksi. Toinen sijaitsi Kitkantiellä poliisiaseman kohdalla, toinen Nuottatien varressa. Jälkimmäisessä lasit säröilivät säännöllisesti etenkin syyspimeillä, kun Hakatalojen kovat pojat kokeilivat karatepotkujensa purevuutta.
Puhelinkopeissa käytiin säältä suojassa, kun ei muuallekaan päästy. Nuorison viihtyisyys parani Kuusamossa ratkaisevasti, kun pankkien eteisauloihin ilmestyivät käteis- ja maksuautomaatit. Lämpimät aulat olivat auki 24 tuntia vuorokaudessa muutaman vuoden ajan, kunnes pankit tulivat siihen johtopäätökseen, ettei nuorisotilojen järjestäminen kuulu heidän ydinliiketoimintaansa.
Lankapuhelinten joutsenlaulun alkutahdit pystyy paikantamaan. Se tapahtui osapuilleen silloin, kun hieman vaaleatukkaisena syntynyt eteläntyttö soitti kaverilleni ja kysyi alkajaiseksi nyt niin tutuksi tulleet sanat: missä nää oot?
Kaveri seisoi lapsuudenkotinsa eteisessä – lankapuhelin kädessään.
Kun kaikki muuttuu, pitää olla myös jotain pysyvää. Olkoon sellainen joulu ja joulun perinteet.
En halua, että lapsenlapseni joskus kysyvät pojaltani:
– Isi hei. Mikä se semmoinen ”Enkeli taivaan” on, jota muinoin laulettiin koulun joulujuhlassa?